Tolkitor

- Chorne Thanes -

Yleistä

Nämä säännöt olivat alunperin lakeja, mutta aikojen kuluessa niistä on tullut elintapoja. Saaren asukkaat eivät osaa edes elää ilman näitä sääntöjä. Jotkut säännöt ovat muuttuneet jopa päinvastaisiksi, kuten neljäs sääntö. Yleensä, kun maamies lähtee pellolle tai kauppias ulos kaupungista, nämä hipaisevat lähteissään suojeluspyhimyksen patsasta tuomaan heille onnea. Sääntöjä ei enää valvota kovinkaan tarkasti. Mustan auringon sodan jälkeen kaikki sääntöjen rikkojat poltettiin roviolla pienen näennäisen oikeudenkäynnin jälkeen. Nykyään roviolla poltetaan vain, jos on jotain näyttöä epäillyn epäinhimillisestä käytöksestä tai hänessä on hälyttäviä tuntomerkkejä kuten: kulmahampaiden jäljet kaulassa, varjottomuus tai peilikuvattomuus, auringonvalon karttaminen, raa'an lihan syöminen tai muuta vastaavaa.

Maantieteellinen sijainti ja ilmasto

Sateisesta ja viileästä ilmastostaan johtuen Tolkitorissa viljellään eniten ruista. Vaikka katajaa ei varsinaisesti viljelläkään, niin silti ihmiset keräävät paljon sen marjoja. Katajanmarjoja käytetään viinan valmistukseen, suitsukkeisiin, mausteeksi ja piipussa poltettavaksi. Tolkitorin eteläranta on alavaa ja pohjoisessa on pari poukamaa, joihin pystyy hyvin rantautumaan. Näitä poikkeuksia lukuun ottamatta saaren rannat ovat kauttaaltaan jyrkkiä ja kallioisia.

Tolkitorin ilmasto on viileä, tuulinen ja siellä sataa melkein aina. Auringonpaiste on harvinainen vieras saarella. Saarta ympäröi Blufferaimin sumuksi kutsuttu sankka usva, jota alati puhaltava tuulikaan ei kuljeta pois. Tuo usva on yksi merkittävä syy, miksi saarella ei käy paljoakaan laivoja. Saaren eläimistökin on melko niukkaa. Jonkin verran siellä on käärmeitä, vuoristosusia, muutamia peuroja, vuohia, jäniksiä ja kettuja. Saaren lintukantaan kuuluvat ainoastaan ihmisten tähteitä syövät korpit ja muut varislinnut. Joskus joku laululintu saattaa eksyä saarelle, mutta todennäköisesti sekin kuolee nopeasti yksinäisyyteen. Kalavedet kuitenkin ovat kohtuullisen hyvät, koska edes lokit tai muut vesilinnut eivät viihdy saaren rantavesissä.

Ihmiset

Ihmisten vieraanvaraisuus on kohtuullisen hyvää, vaikkakin se tuntuu ulkopuolisesta hermostuttavalta. Yksi asia Tolkitorin vieraanvaraisuudessa on varmaa: Muukalaisiakaan ei koskaan ajeta ulos kaupungista. Jos muukalainen sanoo tarvitsevansa yösijaa, niin aina jonkun tallin ylisillä löytyy tilaa. Toiseksi yöksi saattaa päästä jopa pirttiin. Jos isäntäväki piti vieraasta ja vieras ei puhunut liikoja (eli tuskin lainkaan), niin seuraavana päivänä isäntäväki saattaa toivottaa omalla tavallaan hyvät huomenet: "Jaa'a, taitaa taas sade yltyä."

Ulkopuolisia saattaa ihmetyttää, miksi saarta ylipäätään asutetaan. Miksi ihmiset eivät lähde pois? Vastaus taitaa olla yksinkertaisesti siinä, että koti on koti vaikka se olisi kuusen alla. Samanlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta tapaa harvoin muualla, kuin Tolkitorissa. Siellä yhteisö puhaltaa tiukasti yhteen hiileen. Tuosta yhteisöstä on varmaankin vaikea irtautua. Loppujen lopuksi kurja sää ulkona tekee painostavankin hiljaisuuden tuvassa kodikkaaksi. Kolmella salvalla lukitut ovet, takkatuli, katajan ja valkosipulin tuoksut, surulauluaan hyräilevä emäntä, vaitonainen kauhaa vuoleva isäntä ja kalpeat ja hiljaiset lapset luovat tietyn rauhallisuutta henkivän tunnelman.

Taikausko ja muut uskomukset elävät tiukasti tolkitorilaisen luonteessa. Asukkailla on tietyt kaavat, joiden mukaan he elävät ja he oikein säikähtävät pieniäkin muutoksia. Melkeinpä hätä syntyy koko kortteliin, jos jossain talossa kerma happanee ennen aikojaan tai vieras kättelee kynnyksen yli. Karkeasti sanottuna tolkitorilaisen elämää voisi verrata ahdasmielisyyteen. (Muistiinpano: Tieteellisesti sanottuna autismiin.) Kun pikkuasia menee vikaan, niin se korjataan sitten vaikka vaikeimman kautta ja sen jälkeen suoritetaan tilanteen korjaavat taikauskoiset toimenpiteet.

Velhous on tolkitorilaisille puhtaasti positiivinen asia. Melkein jokainen asukas uskoo saaneensa syntymässään magian lahjan ja heille on jo lapsena opetettu monia taikaloruja, riimittelyjä ja loitsumaisia sananlaskuja. Tosiasiassa Tolkitorissa on keskimääräistä vähemmän magiaan suuntautuneita ihmisiä, kuin muualla Melnissä. Heidän yhteinen uskonsa ja tietämättömyytensä todelliseen magiaan ruokkii tätä epämaagisuutta. Velhonoviisi on heidän silmissään mestari ja mestari onkin jo arkkivelho. Tolkitorissa velhot otetaan hyvin vastaan. Poikkeuksena muihin paikkoihin nähden, jopa kalmanvelhot ovat kunnioitettuja Tolkitorilla. Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että kalmanvelhon oletetaan käyttävän taikuutta suojelemiseen ja henkien karkottamiseen. Psyykikot ovat tolkitorilaisille vain taruhahmoja ja lastenpelottelukeinoja. Jos joku paljastuu psyykikoksi, hänet todennäköisesti poltetaan roviolla vampyyrina.

Tolkitorilla juhlamenot käsittävät monia lyhyitä rituaaleja ja sananparsia. Sananparsia kutsutaan yleisesti "loiuiksi." Hautajaisilla on aivan omat perinteensä Tolkitorissa. Ruumiita ei koskaan haudata maahan. Se on kaikkien yhteinen etu, että ruumiit laitetaan palamaan ja lähetetään merelle. Ruumiin saattoon saa osallistua kuka tahansa ja tilaisuuteen saa mennä ja sieltä saa lähteä koska hyvänsä. Tilaisuuteen kuuluu paljon loiuja, riittejä ja muita tapoja. Tilaisuuden lopuksi vainajan lautta valellaan öljyllä, sytytetään ja työnnetään merelle. Yllättävän voimakkaat virtaukset kuljettavat lautan lounaaseen ja siitä sumun läpi avomerelle. (Muistiinpano: Virtaukset tietenkin johtuvat Batsebarin pyörteestä. Aikaisemmin olen todennut, että Tolkitorilla on paljon harhailevia sieluja ja muutenkin piinattuja henkiä. Epäilen myös, että edellä mainittu seikka johtuu nimenomaan Blufferaimin sumusta. Vainajien sielut eksyvät tuossa arkaanisessa usvassa ja palaavat takaisin saarelle. Jos virtaus kuljettaa saatetun vainajan usvan läpi ennen, kuin ruumis on palanut täysin tuhkaksi, niin se pääsee kuolleiden valtakuntiin. Jos näin ei käy, niin vainajan sielu jää saarelle vangiksi. Tämä tarkoittaisi sitä, että aikojen saatossa tänne onkin kertynyt paljon enemmän harhailevia sieluja, kuin kaupungissa vaikuttaisi olevan. Jos tämä teoria pitää paikkansa, niin silloin uskon, että tolkitorilaiset eivät turhanpäiten latelekaan sananlaskujaan ja polttele katajanmarjoja. No, kuitenkin se jää arvoitukseksi, mitä tapahtuu vainajien sieluille, jotka päätyvät pyörteeseen.)

Mirionin historia

Muutama vuosikymmen oli rauhallista aikaa. Haranit ja miralaiset totuttelivat toisiinsa ja parantelivat haavojaan. Uusi uhka nousi pohjoisesta. Mavalaiset valloittivat pohjoisen Mirionin ja ajoivat haranit ja monet miralaiset Etelä-Mirioniin. Aikaa oli kulunut noin kolme vuosisataa. Koko Melnissä oli pingottunut ilmapiiri. Kaikki odottivat jotain, eikä kukaan tiennyt kunnolla mitä.

Tilanne laukesi Caionissa vuonna 395 Ihmeiden aikaa, kun mavalaiset aloittivat pyhän Mustan auringon sodan. Kolmetoista vuotta tämän jälkeen maailma repesi ja kuu putosi taivaalta. Uusi aika oli alkanut, Kolmen kuun aika. Haraneille tuli tukalat oltavat, koska mullistus oli aiheuttanut heille suurta tuhoa. Vuonna 7 Kolmen kuun aikaa he tulivat siihen lopputulokseen, että heillä ei ole muuta mahdollisuutta, kuin liittoutua miralaisten kanssa mavalaisia vastaan tai he ovat tuhon omat. He lähtivät kiertämään mavalaisten kimppuun Caionin länsipuolelta ja silloin he löysivät uuden saariryhmän. He rakensivat sinne tukikohtansa, josta käsin he tekivät tehokkaita iskuja Barondin rannikolle ja Barondin laivaston kimppuun. Mavalaisten pyhä sota velhoutta vastaan oli kasvamassa myös kilpailuksi läntisistä saarista. Silloin he olivat avoimessa sodassa, sekä miralaisia, että haraneja vastaan. Haraneja vastaan he sotivat merillä ja miralaisia vastaan taisteltiin maalla.

Tolkitorin historia

- Alla on vapaa lainaus Kuvernööri Derenoksen päiväkirjasta.

"21. Laivan tähtivuorolla vuonna 7 Kolmen kuun aikaa Volaris jälleen puuttui Tolkitorin tapahtumiin. Saarelle ilmestyi kuvernöörin yksityistiloihin 21 muukalaista. He kertoivat olevansa velhoja Mirionista ja he olivat lähteneet maanpakoon mavalaisten noitavainojen ajamina. Velhojen johtaja Paroni Praynor Stans esittäytyi ja ehdotti, että jos he saavat turvapaikan saarelta, he suojelevat sitä sodan kaikilta osapuolilta. Jokin minua epäilytti niissä miehissä. Tiesin kyllä, että he ovat velhoja ei siinä mitään, mutta heistä uhkui jotain sanoinkuvaamattoman pahaa. Siinä tilanteessa olimme muutenkin jo puun ja kuoren välissä, joten päätin kutsua molempien kaupunkien neuvostot kokoon. Paroni Stans ilmoitti, että he tulevat kuulemaan päätöstä tasan viikon kuluttua ja sitten yksi toisensa jälkeen velhot katosivat paikalta. Aamulla ajattelin nähneeni unta, mutta kuitenkin kutsuin aateliset kokoon niin pian, kuin mahdollista. Koska jokaisella aatelisella oli omat huolensa, kokous saatiin järjestettyä vasta viimeisenä päivänä ennen määräaikaa. Kerroin tilanteesta ja muut olivat ehdottoman samaa mieltä minun kanssani: Me kieltäydymme."

(Muistiinpano: Kuvernööri Derenos ei ollut kirjoittanut enempää päiväkirjaansa, joten tilanteen loppu piti löytää suullisena. Eräs entinen vartija noilta ajoilta löytyikin ja hän osasi kertoa, mitä tapahtui kokouksen jälkeen. Vartijan kuvailun perässä jatkuu taas virallinen asiakirja. Henkilökohtaisesti en epäile paljoakaan vartijan sanoja. Alku saattaa kuitenkin olla hieman dramatisoitu.)

"Auringonlaskun jälkeen kokoushuoneeseen lipui outo usva. Kun usva oli laskeutunut, huoneessa seisoivat nämä 21 velhoa. Aateliset kavahtivat ja huusivat vartijansa paikalle, mutta yksikään vartioista ei saapunut. Aateliset kieltäytyivät antamasta turvapaikkaa velhoille ja vaativat näitä poistumaan saareltaan. (Muistiinpano: Sen jälkeen huoneeseen tuli hyytävä kylmyys ja siellä tapahtui jotain niin kamalaa, että kuolleetkin kieltäytyvät muistelemasta sitä.) Kun kuura oli sulanut huoneen ulkoseinistä, kokoushuoneen ovet avautuivat ja kaupunkien aateliset kävelivät ilmeettöminä jonossa ulos huoneesta. Heidän silmänsä seisoivat heidän päissään, heidän ihonsa olivat vitivalkeat ja he ilmoittivat vartijoilleen, että käskyvalta oli siirretty yhdelle miehelle sodan ajaksi. Miehen kerrottiin olevan Kuvernööri Derenoksen serkku, Tolcaen ja kaikkia vartijoita käskettiin kuuliaisesti tottelemaan häntä. Osa vartijoista kieltäytyi noudattamasta tuota käskyä, mutta myöhemmin heidät korvattiin vaiteliailla mustaan haarniskaan sonnustautuneilla ritareilla. Kuvernööriä ja muita aatelisia ei enää koskaan nähty sen jälkeen, kun he olivat menneet lepoon raskaan kokouksen päätyttyä.

Harva vartijoista enää uskalsi uhmata uutta kuvernööriä. Asiat Tolkitorissa jatkuivat tavanomaisesti. Päivät tulivat ja menivät. Ehti kulua kokonaista kolme tähtivuoroa ennen, kuin ensimmäinen sotalaiva ilmestyi usvasta. Se seilasi haranien lipun alla. Laivalta tuli kolme isoa soutuvenettä kaupunkiin. Veneet olivat täynnä raskaasti aseistautuneita miehiä ja mukana oli yksi neuvottelija. Kohteliaasti heidät kutsuttiin kuvernöörin palatsiin ja tarjoiltiin hyvä illallinen. Kokous meni haranien mielestä mallikkaasti, koska heille luvattiin saari käyttöön kaikkine resursseineen sodan ajaksi. Koko kokouksen ajan laiva keinui unettavan rauhallisesti etäällä satamasta. Kun neuvottelija miehineen yöllä palasi takaisin laivalleen, sieltä alkoi kuulua korvia raastavaa tuskanhuutoa. Koko kaupunki pidätteli hengitystään, kunnes tuskanhuudot vaikenivat aamun hämärissä. Ennen auringonnousua laiva oli lipunut takaisin saarta ympäröivään usvaan.

Seuraavana päivänä Kuvernööri Tolcaen julisti kaupungeille ja saarelle uudet nimet ja kahdeksan uutta epätavallista lakia. Saaren nimeksi tuli Tolkitor ja kaupunkien nimeksi laitettiin Tolkar ja Kieldus. Lakien rikkomisesta langetettiin kuolemanrangaistukset, jotta ihmiset ottaisivat ne vakavasti."

Uusia lakeja noudatettiin huolellisesti herranpelossa. Uusi kuvernööri oli täsmällinen ja kylmähermoinen mies. Hänellä oli rautainen tahto, mikä toimi erittäin hyvin siinä tilanteessa ja siihen maailmanaikaan. Kolmen päivän kuluttua Mirionista saapui saaren edustalle kaksi laivaa. Epäillään, että laivalla oli maanpettureita tai pelkureita, koska molemmat laivat jäivät sille tielleen. (Muistiinpano: Edellinen ei pidä paikkaansa, nimittäin edellä mainittujen laivojen nähtiin taistelevan mavalaisten laivoja vastaan myöhemmin Tolkitorin pohjoisrannikon edustalla. Kieltämättä taistelun jälkeen laivat katosivat jälleen.) Kahden viikon kuluttua ilmaantui mavalaistenkin tiedustelulaiva pohjoisesta. Se ankkuroitui Tolkitorin aluevesille. Saapumisestaan seuraavana yönä sekin katosi jälkiä jättämättä niin, kuin oli käynyt myös muille sotalaivoille.

Nyt olivat jo haranit huolissaan, koska heidän lähettämänsä laiva ei ollut palannut takaisin kertomaan neuvotteluistaan Tolkitorilla. He lähettivät toisen neuvottelijan ja sen mukana kolme raskasta sotalaivaa. Tolkitoria ympäröivä sumu nieli nämäkin laivat, kuin ne olisivat kadonneet ilmaan. Eräät tolkitorilaiset kalastajat väittivät kuulleensa tuskan- ja kauhunhuutoja ja taistelunääniä sumusta, mutta tolkitorilaisethan ovat kaikki hieman outoja taikauskoineen ja tarinoineen.

Neljän päivän kuluttua tästä tapauksesta haranit lähettivät kahdeksan laivan armadan tutkimaan, mitä saarella tapahtui. Haranien keskuudessa kiersi sitkeä huhu, että saarella oli mavalaisten salainen tukikohta. Tuon armadan päätehtävä oli tunkeutua saarelle, tuhota kaikki elävä saarelta ja varustaa saarelle heidän oma tukikohtansa. Epäonnekseen tämä armada ei koskaan päässyt edes sumun läpi. Tästä viisastuneena haranit jättivät tarkkailijansa seuraamaan Tolkitorin tilannetta ja päättivät hieman tehokkaammin lypsää mavalaisista sotavangeista tietoa. Sen jälkeen, kun ilmeni, etteivät mavalaiset olleetkaan Tolkitorin mysteerin takana, haranit tyytyivät vain seuraamaan tilannetta. Heillä ei olisi ollut varaa hukata resurssejaan uutta ja tuntematonta vihollista vastaan. He ilmoittivat tilanteesta miralaisille ja kehottivat näitä keskittymään vain mavalaisiin.

Viikon ajan mavalaiset odottivat tiedustelevaa laivaansa ja sen jälkeen he päättivät käyttää mavalaisille tyypillistä sotastrategiaa: joukkoylivoimaa. He varustivat kolme armadaa eli 21 laivaa hyökkäämään Tolkitoriin. Kahdenviikon päästä laivat olivat jo sumun reunamilla. Yksi armada laitettiin hyökkäämään etelästä päin, toinen koukkasi luoteesta ja kolmas tuli suoraan koillisesta. Etelästä päin tulleesta laivastosta ainoastaan yksi pahasti vaurioitunut laiva pääsi Tolkariin. Sen puolikuollut ja kauhuissaan oleva miehistö antautui välittömästi kaupungin vartiostolle. Ne raavaat mavalaiset merisotilaat sopersivat vartijoille, mitä uskomattomimpia kauhutarinoita aavelaivoista, jotka väijyivät heitä sumussa. Nämä vangit vietiin kaupungin tyrmiin, josta he paria päivää myöhemmin pakenivat kiellettyyn sisämaahan.

Luoteesta hyökännyt mavalaisarmada pääsi helposti sumun läpi mutta heidän ongelmansa oli rantautuminen. He eivät löytäneet kunnollista rantautumispaikkaa, koska Tolkitorin rannikko on melkein kauttaaltaan pystysuoraa kalliota. Tämä laivasto joutui pohjoisen kautta palaamaan takaisin saaren koillispuolelle. Sieltä he löysivät saaren toisen kunnollisen rantautumispaikan. Rantavesissä oli ankkuroituna jo mavalaisten kolmas laivastokin, jonka alunperinkin oli tarkoitus rantautua saaren koillisosista. Tämä koillisen laivasto oli suorittanut jo onnistuneen maihinnousun. Ainoastaan laivavahdit oltiin jätetty laivoihin. Luoteesta yrittänyt laivasto rantautui samaan koillisrantaan. Laivat laskivat sotilaat maihin ja saaren valtaus oli jo melkein varma. Minkäänlaista vastarintaa ei ollut tapahtunut maihinnousun aikana, jolloin strategisesti vihollinen on heikoimmillaan. Sotilaat marssivat kohti sisämaata, kunnes he saavuttivat Thanesin kivivuoret. Vuorten juurella epäilys alkoi kalvaa mavalaisia. Siellä oltiin selvästikin taisteltu. Tanner oli täynnä taistelun jälkiä, verta ja jopa ruumiinosia, mutta ruumiita siellä ei ollut.

Mavalaiset jakoivat joukkonsa kahtia. Toinen osasto lähti tutkimaan eteenpäin ja toinen jäi varmistamaan selustaa. Rantautumisesta lukien toisena yönä alkoi tapahtua. Selustaa vartioimaan jätetyt joukot heräsivät etäiseen sodan melskeeseen. Kivivuorten ja suurvuorten välisessä laaksossa taisteltiin ja huudoista päätellen verisesti. Yö vaihtui aamuksi ja odottavat joukot olivat juuri lähdössä tarkastamaan tilannetta, kun sisämaasta rynnivät ensimmäisen joukon rippeet. He kertoivat kauhuissaan, että saarelle tarvitaan paljon enemmän miehiä. Heidän kimppuunsa oli yön aikana hyökännyt suuri sekalainen joukko mavalaisia, miralaisia ja haraneja. Pelottavinta siinä oli, että vihollisjoukot olivat jo valmiiksi kuolleita. Heihin ei tuntunut tepsivän yhtään mitkään aseet. Yhdessäkin vihollisessa saattoi törröttää kymmenen vanhaa katkennutta nuolta, ja vaikka siihen olisi ammuttu toiset kymmenen nuolta silti se jatkoi taisteluaan. Vihollisten silmät seisoivat heidän päissään, jos heillä ylipäätään silmiä olikaan. Vihollisen joukkoihin kuului myös kädettömiä ja jalattomia, mutta silti ne olivat yhtä vaarallisia, kuin muutkin. Jos heillä ei ollut käsiä, he raatelivat hampaillaan. Kammottavaa oli myös se, kun vihollinen saattoi jäädä syömään kaatuneen sotilaan ruumista tai korjaamaan itseään kaatuneen sotilaan irtirevityillä ruumiinosilla. Pahinta siinä kaikessa oli, että jokainen kaatunut mavalaissotilas nousi kuolleista ja liittyi vihollisen riveihin.

Nopean neuvonpidon jälkeen päätettiin, että kaikki elossa olevat sotilaat siirretään laivoihin ja apujoukkoja haetaan mantereelta. Mavalaiset lastasivat vielä samana päivänä laivansa ja he onnistuivat perääntymään saarelta. He kertoivat saaren tapahtumista ja syyttivät haraneita, miralaisia ja näiden mustaa magiaa tilanteesta. Mavalaiset olettivat, että haranien päätukikohta olisi Tolkitorissa. Se olisi tuhottava ensimmäisenä, että saataisiin haranit pois pelistä. Mavalaiset päättivät lähettää sotilaiden mukana puhdistavaksi tuleksi kutsutut Mustan auringon sotapapit saarelle.

Neljän viikon kuluttua Tolkitorin koillisrannikolle ilmaantuikin mavalaisten valtava laivasto, johon kuului kokonaista 30 raskasta sotalaivaa. Laivat rantautuivat tiiviinä rintamana ja maihinnousu tapahtui ripeästi. Tällä sotaretkellä mavalaiset päättivät järjestelmällisesti raivata koko saaren. He aloittivat pohjoiselta Nofregin niemeltä. Siellä käytiin saaren ensimmäinen mavalaisten voitokas taistelu. Se nosti miesten taistelumoraalia. Kaikki kuolleet poltettiin Mustan auringon pyhässä tulessa. Siellä saatiin kiinni myös ensimmäinen kalmanvelho Paroni Nofregin, joka teloitettiin aamunkoitteessa. (Muistiinpano: Nofreginiä ei varsinaisesti teloitettu, vaan Tolkitorissa harvoin nähty aamuaurinko teki sen mavalaisten puolesta. Auringon ensimmäiset säteet kirjaimellisesti polttivat Nofreginin tuhkaksi, koska tämä oli vampyyri. Tämä tapaus nosti miesten moraalia entisestäänkin, koska papit kertoivat sen olleen "Mustan auringon siunaus" sille pyhälle sodalle.) Seuraava voitokas taistelu käytiin Thanesin Kivivuorten juurella. Dorosin vuorilla ei ollut minkäänlaista vastarintaa, mutta sitä vastoin Thurachin kukkuloilla käytiin pitkä ja piinaava yötaistelu aaveita vastaan. Mustan auringon papit onnistuivat kuitenkin tuhoamaan aaveet pyhällä tulellaan. (Muistiinpano: Käsittääkseni tuo paljon puhuttu "pyhä tuli" oli voimakkaampi versio velhojen tulipallosta. Vaikka niinhän sitä on aina epäilty, että Mustan Auringon papit ovat taikuudenlajinsa perusteella velhoja.) Myös Kalmanvelho Thurach saatiin kiinni ja otettiin vangiksi. Hänet kuitenkin teloitettiin paljon myöhemmin sodan lopussa.

Seuraava taistelu käytiin Tolkaenin metsässä. Se vaikutti enemmänkin kalmanvelhojen viivytystaistelulta, kuin miltään suuremmalta sodalta. Mavalaiset voittivat sen melko helposti. Todellinen suuri taistelu odotti mavalaisia Stansin Suurvuorilla. (Muistiinpano: Itse asiassa Tolkitorilla ei ole kunnon vuoria vaan ne ovat korkeita vaaroja tai tuntureita.) Stansin linnoitus sijaitsi vuoriston korkeimmalla huipulla. Se vuoren juurella aukeaa valtavan kokoinen tasanko. Mavalaiset marssivat urheasti kohti Stansin linnoitusta. He laskelmoivat, että piiritykseen saattoi kulua jonkin verran voimavaroja, mutta mieshukan piti olla melko vähäistä. Parissa päivässä mavalaiset ryhmittyivät tasangolle ja alkoivat tehdä piiritysvalmisteluita. Toisin, kuin mavalaiset olivat epäilleet, linnoituksessa ei ollut joukkoja. Siellä oli vain jäljelle jääneet kalmanvelhot.

Toisena tasangolla vietettynä yönä, Stansin linnakkeesta kuului aavemaisen torven ulina. Se oli merkki, kun alkoi tapahtua. Joka puolelta ympäri tasankoa, alkoi maasta nousta kuolleita sotureita. Valtaosa näistä sotilaista oli mavalaisia. Tämä saattoi mavalaisten joukot paniikin valtaan. He näkivät kuolleiden armeijassa rintamatovereitaan, veljiään, isiään ja muita sukulaisia. Komentajilla ja sotapapeilla oli täysi työ saada joukkojensa rivit kuntoon. Siitä tuli pitkä yö mavalaisille. Pakomahdollisuutta ei ollut. Kuolleita sotilaita tuli kaikkialta. Vaikka mavalaisia sotilaita oli paljon enemmän, niin siltikin tällaista yllätystä he eivät osanneet odottaa. Taistelu oli verinen. Mavalaisia sotilaita kaatui sadoittain. Sotapapit eivät ehtineet tehdä mitään muuta, kuin polttaa kaatuneita sotilaitaan, etteivät kalmanjoukot saaneet niistä vahvistuksia. Koko tasanko kaikui miesten tuskanhuudoista. Kun kalmansoturilta katkaisi pään, niin se jatkoi silti taisteluaan ja sokealla huitomisellaan sai tapettua vielä mavalaisen tai kaksi. Veri virtasi valtoimenaan. Koko tasanko oli verestä mustanaan. Joka puolella kuhisi irvokasta epäelämää. Katkenneet raajat tarttuivat mavalaisten jalkoihin ja yrittivät kaataa ja kuristaa heidät. Lopulta, kun mavalaisten pitkä ja piinaava yö kääntyi aamuksi ja kalmanjoukkojen rippeet vetäytyivät luoliin, onkaloihin ja maan rakoihin. Sadoista sotaan lähteneistä mavalaisista sotureista vain vajaat viisikymmentä olivat jäljellä. Kuolema ja kaaos leijuivat tasangon yllä. Jäljellejääneet mavalaiset tunkeutuivat Stansin linnoitukseen. Osan kalmanvelhoista he löysivät elossa ja suojelemassa niitä, jotka lepäsivät päivisin. Nämä elävät velhot, jotka vain kiinni saatiin, teurastettiin niille sijoilleen. Sen jälkeen heidän ruumiinsa poltettiin pyhällä tulella. Sitten tuhottiin lepäävien velhojen ruumiit. Pyhä tuli tuhosi yhteensä kymmenen kalmanvelhoa.

Jäljellejääneitä kalmanvelhoja ei edes lähdetty etsimään. Tämän jälkeen kaikki kolmekymmentä eloonjäänyttä mavalaista suuntasivat kulkunsa laivoille. Rannikolla he varustivat yhden laivan kotimatkaansa varten ja muut laivat poltettiin. Virallisiin asiakirjoihin oltiin merkitty, että saari oli puhdistettu. Tiettävästi tämän jälkeen mavalaiset eivät ole koskaan Tolkitorissa käyneet.

Legendat

Vartuttuaan Menros todellakin pääsi itsensä Arkanisti Urtalathin oppiin. Mestari Urtalath oli yksi kuuluisan Arkkimaagi- ja Arkanisti-Morgadurin oppilaista. Mestari Urtalath pettyi Menrosiin, koska hänellä ei ollut sellaista intohimoa ja kunnioitusta arkana-magiaa kohtaan, mitä Urtalath vaati oppilailtaan.

Lopulta Mestari Urtalath lähetti hänet pois tämän näennäisen laiskuuden (arkanaa kohtaan) takia. Hän alkoi liikuskella epämääräisissä porukoissa ja löysi itselleen uuden mestarin. Uusi mestari, Nofregin oli vampyyri ja loppujen lopuksi myös Menros juotettiin vampyyriksi. Nyt hänellä oli kaikki maailman aika. Hän opiskeli ahkerasti nekromantian salaisuuksia ja lahjakkuutta häneltä löytyikin. Hän oli ansainnut jo paljon arvostusta, sekä pelkoa muiden nekromansereiden keskuudessa. Sitten tuli sota ja se vesitti hänen tulevaisuudensuunnitelmansa pyrkiä molthariksi. Sodan loppuvaiheilla Achol petti mestarinsa Nofreginin ja näin onnistui pelastamaan Stansin.

Batsebar oli melko nuori ja lahjakas miralainen ihmismies. Varhaislapsuutensa hän oli mavalaisten orjuudessa. Huhujen mukaan hän aloitti opintonsa jo neljän vanhana, kun mavalaiset surmasivat hänen vanhempansa. Hän kuulemma jutteli paljon kuolleiden vanhempiensa kanssa ja sai heiltä tietoa tulevasta. Hänen vanhempiensa henget opastivat hänet velhon oppiin. Murrosiän jälkeen hänen taitonsa puhua kuolleille katosi, mutta kiinnostus henkimaailman asioihin oli jäänyt häneen pysyvästi. Myöhemmin koitti hänen tilaisuutensa opiskella nekromantiaa, kun hän tutustui tulevaan oppiveljeensä Batzeliin ja tämän kautta tulevaan mestariinsa, Paroni Praynor Stansiin. Stans opetti hänelle paljon ja tarjosi jopa ikuista elämää, mutta Batsebar kieltäytyi. Loitsujensa kautta hän sai taas yhteyden henkimaailmaan ja hän opiskeli kaiken mahdollisen aaveista ja muista kuolleista sieluista.

Tolkitorilla, hieman ennen Mustan auringon sotaa, hän tutki Blufferaimin kanssa Tolkitoria ympäröivää sumua ja sen edustalla olevaa pyörrettä. He saivat selville, että sumu tulee pyörteen silmästä. He oivalsi myös, että henkiolennot harhautuvat arkanamagiaan. Batsebarin ja Blufferaimin tutkimukset syventyivät siihen missä suhteessa sielut olivat arkanamagiaan. Ongelmana Batsebarilla oli arkanamagian olemuksen ydin, moniulotteisuus ja hallitsemattomuus, vaikka Blufferaim opastikin häntä taitojensa mukaan. Batsebar onnistui kuitenkin kehittämään teorian, että ihmisten sielut ovat magiaa. Ne eivät ole magiaa magian perusmuodossa. Sielu on kokonaisuus. Se koostuu molemmista, sekä psi:stä, että magiasta. Magia on ihmisen sielun kulkukeino maailmoiden välillä ja sielun liikkeelle paneva voima. Ruumis on ankkuri, johonkin tiettyyn maailmaan. Kun ruumis kuolee, niin ympäröivä magia tarttuu sielun maagiseen puoliskoon ja vetää koko sielun toiseen maailmaan. Jos sielun psi-puolikas onkin huomattavasti voimakkaampi ja sielulla on jokin pakottava tarve jäädä elävien maailmaan, niin silloin sielusta tulee aave ja se jää kummittelemaan eläville. Batsebar kärjisti, että ihmisen sielu jakautuu kahteen osaan: magiaan ja psihin. Kehitys, muisti, omaksuminen ja näiden toiminta on magian vaikutusta. Persoona ja tahto on psin vaikutusta sielun kokonaisuuteen. Kuolleella henkinen kehitys hiljenee kunnes se pysähtyy. Kuollut sielu on psi ilman magiaa. Se jää niihin hetkiin missä se kuoli. Joka päivä tai viikko se oppii uutta mutta se unohtaa sen hyvin pian ja se on taas alkupisteessään. Tähän perustuu myös pappien epäkuolleiden käännyttäminen. Pappi pyrkii virtauttamaan epäkuolleeseen, niin paljon magiaa, että se tempautuu toiseen maailmaan. Poikkeuksen teoriaan tekevät animoidut tahdottomat kohteet ja moltharit alaluokkineen. Moltharit ovat kuolleet kerran, mutta äärimmäisen voimakas fyysinen ja henkinen regeneraatio uudistaa heidän sielunsa "ankkuria" eli ruumista, eikä magia pääse tempaamaan sielua toiseen maailmaan. Koska heidän ruumiinsa on kuitenkin eloton, heidän pitää varastaa elämää ylläpitääkseen tätä regeneraatiota. Jos molthar tai vampyyri ei saa verta juodakseen, hän heikkenee parissa viikossa. Vaikka molthar heikkeneekin, sen lopulliseen tuhoutumiseen saattaa mennä jopa satoja vuosia. Tämä johtuu molthareiden kehittämistä loitsuista, jotka vaivuttavat moltharin kuoleman kaltaiseen tilaan ja ruokkivat ruumista ja sielua magialla niin, ettei ruumiin, magian ja psin kokonaisuus pääse hajoamaan. Se, kuinka kauan molthar pystyy olemaan tuossa tilassa riippuu täysin moltharin maagisista voimavaroista. Stans arvioi oman loitsunsa kestoksi 1100 vuotta, joka on melkoisen paljon.

Kun mavalaisten suurjoukko oli hyökkäämässä Thurachin aavekukkuloille, Batsebar valmisteli loitsua, jolla pystyisi heikentämään mavalaisten joukkoja jopa viidenneksellä. Batsebarin voimat eivät kuitenkaan siihen riittäneet, joten hän päätti toimittaa loitsunsa niin lähellä arkanalähdettä kuin mahdollista. Thurach odotteli Batsebarin lupaamia apujoukkoja, mutta niitä ei koskaan tullut. Joko Batsebar meni liian lähelle pyörrettä ja se imaisi tämän syövereihinsä, tai arkaaniset voimat riistivät Batsebarin loitsun hallinnan ja tuhosivat miehen.

Batzel oli ensimmäinen Stansin oppilaista. Talvella vuonna 230 ihmeiden ajalla Batzel oli vain vähäpätöinen ja pilkattu toritaikuri, joka oli korviaan myöten peliveloissa. Silloin häntä kutsuttiin nimellä Zel. Sattumalta mavalainen noidanmetsästäjien ryhmä oli hivuttautunut Welgadurin Poetreen ajaessaan Stansia takaa. Kohtalo johdatti Stansin Poetren sivukaduille, jossa Batzel lojui hakattuna. Stans arveli, että kujalla lojuvasta hylkiöstä hän saisi lisää voimia. Hän ehti napata Batzelin mukaansa ja pakeni autioituneeseen vartiotorniin nauttimaan ateriaansa. Tornissa kesken Stansin ateriaa Zel heräsi. Tokkuraisenakin ja peloissaan hän onnistui selittelemään Stansille, että oli mahtava velho ja potentiaalinen liittolainen Stansille. Stansia huvitti murjotun ihmisen esitys. Stans juotti omaa vertaan Zelille ja käynnisti vampyyrinkasteen, että tämä jäisi "eloon." Zel kuoli. Stans otti nuoren vampyyrin oppilaakseen ja liitti rituaalinomaisesti tämän nimen eteen sanan bat, joka tarkoittaa lepakkoa ja osoittaa oppilaalle hänen lähtökohtansa. Näin alkoi Batzelin ja Stansin yhteistyö.

Batzel oli luonteeltaan katkera ja vihamielinen koko maailmaa kohtaan. Kun hän tavoitti kuolemattomuuden, hänestä tuli myös julma. Hän mielellään leikitteli ruualla (ihmisillä) ja nautti aiheuttamastaan pelosta. Stansia kohtaan hän käyttäytyi aina kunnioittavasti. Myöhemmin oppiveljeään Batsebaria ja muita Tolkitorin nekromansereita kohtaa hän käyttäytyi aina arvokkaasti ja hillitysti jopa silloin, kun Batsebar kieltäytyi Stansin vampyyrinkasteesta. Hän koki kyseisen porukan muita ihmisiä arvokkaammaksi.

Onko se kohtalon ivaa vai sattuman oikku, mutta Batzel kuoli avuttomana lopullisesti halveksimiensa ihmisten käden kautta. Sodan päätyttyä hänet tuhottiin auringon valolla Stansin linnan raunioiden luona.

Bendel syntyi Moldierissa vuonna 379 ihmeiden ajalla. Hän oli yksi aikansa väärinymmärretyistä kalmanvelhoista. Hän harrasti ammattiaan kehityksen nimissä. Hänen tarkoituksensa ei ollut ikinä vahingoittaa ketään, ei eläviä eikä kuolleita. Kun hän valitsi koevainajansa, hän sopi asiasta aina etukäteen kuolevan kanssa. Valitettavasti kuolleiden sukulaiset eivät uskoneet sopimuksia, joten Bendel haki vainajansa aina öisin salaa hautausmailta. Aluksi hänestä vain kuiskailtiin, mutta lopulta hän jäi kiinni itse teossa ja hänet tuomittiin roviolle Togan palvonnasta.

Bendelin vangitsemisyrityksessä kuoli monia kaupunkilaisia ja siitä kahakasta hän sai kylmäverisen murhaajan maineen. Hän kuului Moldierin alueen tavoitelluimpiin rikollisiin. Missä ikinä hän kulkikaan, niin ihmiset löivät ovia kiinni hänen edestään ja kaupunkien kaartit ja Mustan auringon papit olivat aina hänen kintereillään. Muutaman vuoden pakoiltuaan hän tapasi joukon kalmanvelhoja, jotka olivat pakenemassa sodanuhkaa ja Bendel lähti näiden mukaan. Muiden kalmanvelhojen seurassa hän tunsi olevansa kuin kotonaan. Hänen elämänsä Melnissä päättyikin Tolkitoriin. Mustan auringon papit teloittivat hänen pyhällä tulella sodan lopussa.

Blufferaim oli ihminen. Silti hän oli kalmanvelhoista vanhimpia. Hän saattoi olla jopa vanhempi, kuin itse Stans. Sanotaan, että hän kuului rankaisijoihin. Todennäköisesti tällä kuitenkin tarkoitetaan uuden sukupolven rankaisijoita, jotka vaikuttivat Lohikäärmeiden uudella ajalla. Alusta asti hän oli suuruuden tavoittelija, ellei jopa megalomaanikko. Hänen suuri elämäntehtävänsä oli löytää nirvana. Nirvana on magian autuus. Se on olotila, johon vain lohikäärmeet yltävät, koska heidän sielunsa on puhdasta magiaa.

Hän ei koskaan tavoittanut mahdotonta päämääräänsä, mutta paljon hän kuitenkin ehti tehdä. Kun hän liittyi rankaisijoihin, hän uskoi saavansa vastauksia lohikäärmeiden kuolemasta. Hän pettyi. Hän oli jo vanhus todetessaan, ettei lohikäärmeiden tappaminen avannutkaan ovia nirvanaan. Hänelle tuli hätä siitä, ettei ehtisikään eläessään saavuttaa tavoitettaan. Tämän takia hän alkoi vanhuudenpäivinään opiskella nekromantiaa. Alunperin hän pyrki saamaan ikuisen olemassaolon, riskialttiin Lich-pretagonin kautta, mutta viime hetkellä hän tajusi sen keinon rajallisuudet. (Muistiinpano: Lich-pretagon tarkoittaa Surmanhenki-rituaalia eli ikuisen olemassaolon saavuttamista kuoleman kautta.) Vähäisemmät nekromantian keinot antoivat hänelle kuitenkin lisäaikaa, toisten elämien kustannuksella. Lopulta elämä johdatti hänet arkanamagian äärille. Sieltä hän löysi keinon saavuttaa runsain mitoin lisäaikaa. Arkanamagia johdatti hänet myös lähemmäksi todellista tavoitettaan eli nirvanaa. Arkanan tutkimisesta tuli hänelle intohimo ja hän opiskeli uudestaan nekromantian salaisuuksia. Kun hän osasi arkanataikuutta ja hallitsi jälleen nekromantiaa, niin hän pystyi viemään sen paljon pidemmälle kuin aikaisemmin. Tutkimuksiensa kautta hän tutustui muihin Tolkitorin nekromansereihin.

Sodan loputtua Blufferaimia ei ikinä saatu kiinni. Hän yksinkertaisesti katosi paikalta, kun tuho näytti väistämättömältä.

Doros syntyi Poetressa vuonna 370 Ihmeiden aikaa. Hän ei varsinaisesti ollut kalmanvelho, eikä velho ylipäätään. Hän tituleerasi itseään kuoleman taiteilijaksi. Hän oli aina ollut synkkämielinen taiteilija ja kuvanveistäjä, joka sai innoituksensa kuolemasta, sodasta ja sairauksista. Tietyt ylimystöpiirit Poetressa tukivat häntä. Hänen taulujaan arvostettiin jo hänen eläessään, kunnes hän meni maalaamaan Poetren markiisista sopimattoman taulun. Hän oli nähnyt unta, jossa Poetren sen aikainen Markiisi Frelarmor hirttäytyi Mustan auringon temppelissä. Hän tiesi, että taulu aiheuttaisi hänelle vaikeuksia. Siitä huolimatta hänen luomisenvimmansa pakotti hänet maalaamaan taulun. Kaikessa hiljaisuudessa hän loi elämänsä mestariteoksen. Siitä tuli mahtava taulu. Hän onnistui vangitsemaan siihen melkein käsin kosketeltavasti petoksen, tuskan ja kuoleman. Poetren poliittisissa myrskyissä taulu kuitenkin päätyi ihmisten nähtäville ja Doros mesenaatteineen tuomittiin kuolemaan maanpetturuudesta.

Doros pääsi pakoon Batzelin ansiosta. Batzel oli sattumalta käymässä entisessä kotikaupungissaan Poetressa ja hän halusi ehdottomasti tavata kohutun "Hirtetty"-taulun maalaajan. Batzel pelasti Dorosin mestaajien kynsistä. Vailla muuta paikkaa Doros jäi Batzelin ja myöhemmin muiden kalmanvelhojen seuraan.

Doros katosi Tolkitorilla sodan lopulla. Hänen viimeiseksi teoksekseen jäi seinämaalaus-kaiverrus "21 korppia." Vielä tänäkin päivänä se komeilee Stansin linnanraunioissa. Siitä ei ole mitään tietoa, mitä Dorosille tapahtui sodan lopussa. Jotkut tarinat Kieldusissa ja Tolkarissa kertovat, että Doros oli maalannut itselleen pakotien. Tämän pakotien sanotaan olleen niin tarkka maalaus Dorosin kotitalosta Poetressa, että maalaukseen pystyi hyppäämään sisään ja se kuljetti Dorosin Tolkitorista takaisin Poetreen. Nykyisin alkuperäisiä Dorosin tauluja arvostetaan todella paljon ja niiden hinnat vaihtelevat 100 aucrista ylöspäin.

Khepher syntyi lähellä Tenamia vuonna 363 Ihmeiden ajalla. Hän oli oikein kyvykäs kalmanvelho ja hänen erikoisalansa oli kohteiden animointi. Hän sai melkein minkä tahansa kohteen liikkumaan tahtonsa mukaan. Kuolleita hän pystyi animoimaan suuria määriä kerrallaan. Hänen irvokkain huvinsa ja nautintonsa oli seistä keskellä taistelukenttää ja animoida kaatuneita sotureita. Hän nautti suunnattomasti seisoessaan kädet levitettynä kohti synkkää yötaivasta ja katsellessaan kuinka vähitellen kymmeniä ruumiita alkoi liikehtiä hänen ympärillään. Hänen keskittymiskykynsä oli uskomaton. Hän pystyi yhtaikaa keskittymään, sekä kuolleiden animointiin, että useiden kohteiden hallintaan. Eräänä taisteluiden välisenä yönä hän jopa kehuskeli erikoislahjakkuudellaan. Hän esitti irvokkaan näytelmän kuolleilla sotureilla. Näytelmä oli hiljainen pantomiimi Gigaston tarinasta. Hän hallitsi samanaikaisesti 30:tä epäkuollutta, jotka liikkuivat kuin elävät ihmiset. Ne naureskelivat, mesosivat, itkivät ja liikkuivat, kuin olisivat olleet eläviä yksilöitä.

Luonteeltaan hän oli pikkumainen ja tärkeilevä, sekä melko itsekeskeinen. Hän kärsi huonosta itsetunnosta muiden kalmanvelhojen seurassa, koska hänellä oli aina pakkomielle osoittaa paremmuuttaan ja etevyyttään näiden seurassa.

Khepher kuoli Tolkitorissa taisteluiden aikana. Hän oli viimeisessä taistelussa taistelukentällä nostamassa kuolleita, kun eräs mavalaissoturi halkaisi kirveellä hänen kallonsa.

Kielduras oli idealisti ja unelmoitsija, joka syntyi vuonna 356 Ihmeiden ajalla Saphonissa. Hänen unelmansa oli niinkin mahdoton, kuin kuolema ja elämä rinnakkain. Hän uskoi siihen, että epäkuolleet ja elävät pystyisivät elämään sovussa keskenään. Hän oli poiminut ajatuksensa maailman harmoniasta, missä kuolemalla ja elämällä on omat tehtävänsä. Hänen käsityksensä mukaan elämän ja kuoleman tulee olla sovussa, eikä taistella keskenään. Kieldurasin teoria pohjautuu siihen, että kuolema on uupumaton ja elämä on uusiutuva. Kuoleman tulisi palvella elämää, koska se ei uuvu. Korvaukseksi elämän pitäisi antaa osan uusiutumiskykyään kuolemalle maksuksi tämän uurastuksesta. (Muistiinpano: Todellakin inhimillisen naiivi näkemys.) Muut suhtautuivat huvittuneesti häneen ja hänen teorioihinsa. Toisaalta muut kalmanvelhot eivät voineet väittää teoriaa vastaankaan, sillä tuolla periaatteellahan heidänkin pienehkö ryhmänsä toimi. Jos vampyyri-kalmanvelho ei ollut päässyt metsästämään ja siitä syystä oli heikossa kunnossa, niin joku ihmis-kalmanvelhoista tarjosi vertaan tälle ja toipui omasta verenhukasta päivässä tai kahdessa. Vastaavasti vampyyrien erikoiskyvyt olivat useasti pelastaneet ryhmän vainoajilta.

Ihmisten ja maallikoiden kanssa Kielduras tuli erittäin hyvin toimeen. Parhaiten hän tuli toimeen vakavamielisen ja unettavan tylsän Nolperoksen kanssa. He olivat tunteneet toisensa jo nuoruudesta lähtien. Kielduras suorastaan uhkui olemuksellaan luotettavuutta ja hyväntuulisuutta. Asenteestaan johtuen hänet valittiinkin Tolkitorin toisen kaupungin, Kieldusin sodanaikaiseksi johtajaksi. Sodan aikana hän oli muiden kalmanvelhojen kanssa puolustamassa Tolkitoria. Mavalaisten hyökättyä Stansin linnakkeeseen, Kielduras meni Kieldusiin valmistelemaan kaupungin puolustusta. Mitään puolustusta ei kuitenkaan koskaan tarvittu, vaan sota päättyi vain muutaman kalmanvelhon teloitukseen. Sodan päätyttyä Kielduras valittiin kaupungin viralliseksi kuvernööriksi ja hän toimi siinä virassa aina vanhuudenhöperyyteen asti.

Logwead oli nekromansereista varmastikin kaikkein arvoituksellisin. Hän ei koskaan maininnut lähtökohtiaan eikä syntymäaikaansa, mutta hän sanoi muistavansa asioita jopa Lohikäärmeiden uudelta ajalta. Ulkonäöltään hän oli nuorukainen, mikä viittasi siihen, että hänen veressään saattoi virrata haltiaverta. Hän tiesi valtavasti elämästä, kuolemasta ja niiden rajamaastosta, mutta koskaan hän ei loitsinut. Kun häneltä kysyttiin, oliko hän kalmanvelho. Hän vastasi myöntävästi. Kun häneltä kysyttiin tietoa jonkun loitsun kaavasta hän kertoi ja tiesi sen, mutta ei loitsinut. Kun häneltä kysyttiin, että miksi hän ei koskaan käytä magiaa. Hän vastasi, että hän säästää sen siihen hetkeen, kun sitä todella tarvitaan. (Muistiinpano: Lahjakkuuden hukkaan heittämistä, sanon minä.) Logwead oli ryhmälle kuitenkin varsin hyödyllinen, koska hän todellakin tiesi paljon.

Ainoan kerran, kun hän teki mitään loitsuihin viittaavaa, tapahtui Tolkitorin sodan viimeisellä viikolla. Silloin hän otti yllättävän puheenvuoron kokouksessa ja ehdotti maahan haudattua armeijaa. Pelardon sai tehtäväkseen järjestää lisää aikaa ja muiden pitäisi määrätä omat kalmansoturinsa kaivautumaan maahan. Armeija saatiin haudattua ja naamioitua viimehetkillä ennen, kuin mavalaisten armeija saapui nykyiseen "Kirottuun puutarhaan." Kun armeija oli laskeutunut laaksoon ja asettunut valmiiksi piirittämään Stansin linnaketta, hän otti Khepherin mukaansa ja he menivät kentän laitamille. Siellä Logwead kehotti Khepheriä asennoitumaan siihen, että hän herättää koko kalman armeijan samalla hetkellä. Khepher väitti, ettei hän pysty siihen. Logwead käytti hyväkseen Khepherin turhamaisuutta ja tarvetta todistaa itselleen ja sanoi, että hän näkee Khepherissä valtavan määrän sisäistä voimaa. Khepherille ei ollut vaikea uskotella hänen pystyvän vaikkapa mahdottomaan. Varttitiimassa Khepher kuvitteli mahtinsa yltävän jo jumalaiselle tasolle ja hän aloitti rituaalinsa. Sillä hetkellä, kun Khepher oli syvimmillään mahtinsa lumoissa, Logwead alkoi ammentaa tähän loitsivaan kalmanvelhoon omia padottuja voimavarojaan. Muiden kalmanvelhojen katsellessa tilannetta linnakkeesta, he tunsivat shokeeraavan määrän maagista energiaa. Sen paine oli niin valtava, ettei yhden miehen pitänyt pystyä säilyttämään sellaista sisällään. Saatikka sitten pysyä järjissään sellaisen magiamäärän kanssa. Hetket tuntuivat tiimoilta ja tiimat päivältä, kunnes loitsu oli ohi. Khepher jäi tiedostamattomana seisomaan kentän laidalle, kuin yksinäinen kelopuu keskelle suota. Logwead tuli muiden kalmanvelhojen joukkoon ja sanoi lähtevänsä pois koska hänestä ei olisi enää hyötyä. Muut kalmanvelhot olivat lievästi shokissa eivätkä sanoneet mitään. Niinpä Logwead yksinkertaisesti käveli pois, eikä hänestä enää koskaan kuultu mitään.

Nofregin syntyi vampyyriksi tai ainakin niin vitsaillaan. Sanotaan, että syntyessään 250-luvulla Ihmeiden ajalla, hän ei huutanut, niin kuin terveellä lapsella on tapana. Huhujen mukaan syntyessään hänen kasvonsa oli vakavat, silmänsä viisaat ja terävät ja epäluuloisesti hän mulkoili lapsenpäästäjää. Lapsuudessaankin hän oli vakava. Viisivuotiaana hän hymyili ensimmäisen kerran, kun näki aarnikotkan raatelevan naapurin noita-eukon. Viimeisen kerran hänen sanottiin hymyilleen 10-vuotiaana isäntä kuolinvuoteella. Hän oli siis hyvin vakava ihminen. Paljoakaan hän ei puhunut, vaan hän kuunteli mieluummin. Hänen muistamiskykynsä oli ilmiömäinen jo lapsena. Harvoin, kun hän suunsa avasi, hän tylsistyneellä äänellä lateli aikuisillekin viisaita totuuksia. Siitäpä aikuiset eivät pitäneet ja sen takia hän mieluummin piti viisaudet sisällään. Hänet kutsuttiin velhon oppiin. Hänen ensimmäinen mestarinsa oli kiinnostunut hänen lahjakkuudestaan ja opetti nuorelle Nofreginille magian alkeet. Kauaa velho ei kuitenkaan sietänyt nuorukaista, koska nuorukaisen käytös oli ylimielistä ja typerää. Vasta Nofreginin kuudes mestari, joka oli kalmanvelho, osasi arvostaa Nofreginin ilmeettömyyttä ja tunteettomuutta.

Nuoruudestaan aikuisuuteen Nofregin opiskeli nekromantiaa. Ihmisten kanssa hän ei koskaan oppinut tulemaan toimeen. Hänen ajatusmaailmansa käsitti ihmiset hyötyesineinä, haittoina tai tarpeettomina. Kun suvun jatkamisesta oli kysymys, hänen kosintalauseensa kuului suunnilleen näin: "Tuletko sinä sukuni jatkamisen vastakappaleeksi?" Nofregin ei päässyt koskaan naimisiin, eikä hän saanut jälkikasvua. "Jos minä en saa jälkikasvua, niin sitten aion itse elää pitkään," hän tuumasi. Pitkän aikaa hän liikkui vain kalmanvelhojen parissa, kunnes hänet lopulta kutsuttiin sisäpiiriin. Sisäpiirin kautta hän tutustui muihin vampyyreihin ja saikin oman vampyyrin kasteen. Myöhemmin hän valitsi Markiisi Acholin oppilaakseen sillä ehdolla, että saisi Paronin arvonimen.

Hieman ennen Mustan auringon sotaa hän tutustui Paroni Stansiin. Yhteisen edun nimissä he liittoutuivat ja pakenivat Tolkitoriin. Tolkitorin viimeisessä taistelussa Nofregin teki ratkaisevan virheensä. Hänen ihmistuntemuksensa oli hyvin huono, eikä hän tajunnut Acholin kääntäneen kelkkaansa ja pettäneen häntä. Acholille oma nahka oli paljon tärkeämpi ja hän uhrasi mieluummin Nofreginin, pelastaen itsensä ja Stansin. Edes kuolettavan pyhän tulen kuumuudessa Nofreginin kasvoilla ei vilahtanut minkäänlaista ilmettä.

Nolperos oli Kieldurasin hyvä ystävä. Tarkemmin sanottuna Nolperos oli hänen neuvonantajansa. Nolperos ja Kielduras olivat tunteneet jo nuoruudestaan lähtien. He olivat oppiveljeksiä, siis molemmat olivat olleet saman velhon opissa samaan aikaan. Nolperos oli käytännönläheinen mies. Hän oli ihminen ja kalmanvelho kuten Kielduraskin. Jos kysyttäisiin keskivertovelholta, niin hän kuvailisi Nolperosia älykkääksi tylsimykseksi. Kielduras vastaavasti löysi Nolperosissa aina uusia ja mielenkiintoisia piirteitä. No yksinkertaisesti sanottuna he olivat täydellinen aisapari.

Nolperos oli nekromantiassa hyvin etevä. Hänen tunteettomuutensa korosti juuri hänen pätevyyttään nekromantian alalla. Hän pystyi leikkaamaan elävän ja huutavan ihmisen palasiksi ja hänen ilmeensä tuskin edes värähti. Hän oli se, joka teurasti ensimmäisen Tolkitorille saapuneen harani-laivan miehistön. He kuulemma olivat keskustelleet pitkän aikaa Kieldurasin kanssa, että se oli välttämätöntä. Nolperosin kalmanarmeija lisääntyi ja hankki lisää kuolleita sotureita heidän riveihinsä.

Sodan lopussa Nolperos meni Kieldurasin kanssa Kieldusiin valmistelemaan kaupunkia piiritystä varten ja siksi säilyi hengissä Tolkitorin taisteluista. Kun tieto Tolcaenin menehtymisestä taisteluissa kiiri Kieldusiin, niin Kielduras ehdotti Nolperosia Tolkarin kuvernööriksi. Ehdotus hyväksyttiin. Kuitenkaan kauaa Nolperos ei ehtinyt olla kuvernöörinä, koska hänen vasallinsa alkoivat ärsyyntyä miehen sosiaaliseen pätemättömyyteen. Nolperos ei itsekään ollut tyytyväinen ollessaan Tolkarin kuvernööri, joten hän mielellään siirtyi takaisin Kieldusiin neuvonantajaksi.

Parivuotta sodan jälkeen tapahtui ihme: Kalmanvelhojen toiseksi epäsosiaalisin mies päätyi naimisiin vielä vanhoilla päivillään. Onnellinen morsian oli leskirouva, Paronitar Rigett.

O'Perol oli nekromantian kautta tauteihin ja sairauksiin suuntautunut parantaja. Hän syntyi vuonna 210 Ihmeiden aikaa Welgadurin Merlissä. Ajat muuttuivat ankeiksi, kun alueelle levisi musta surma. O'Perol tunsi paljon lääkekasveja ja niiden avulla yritti kaikkensa auttaa ihmisiä. Vain harvoihin yrtit ja O'Perolin keinot tepsivät. Ihmisiä kuoli silloin paljon ja lopulta O'Perolkin sairastui mustaan surmaan. Hän kuitenkin selvisi taudista, kun eräs tuntematon vampyyri lumosi hänet ja teki hänelle vampyyrinkasteen. Vampyyrin syyt tekoonsa jäivät epäselviksi. O'Perol itse epäili, että se oli vampyyrin "lahja" hänelle, koska hän oli niin paljon yrittänyt auttaa ihmisiä.

Vampyyrin kasteen jälkeen O'Perol sekosi. Hänellä oli verenjano, mutta hänen luonteensa ei antanut hänen tappaa tai edes vahingoittaa ihmisiä. Lopulta hän päätyi itsensä kanssa kompromissiin, että hän juo verta mutta ei tapa eikä tee jälkeläisiä. Selvitettyään asiat itsensä kanssa, hän paneutui tutkimaan tauteja ja sairauksia. Tutkimuksiensa kautta O'Perol ajautui velhon oppiin ja sitä kautta erikoistui nekromantiaan. Melko paljon hän löysikin sairauksille parannuskeinoja ja jatkoi sairaiden paranteluaan.

Aika kului ja levottomuus valtasi maailman. Hieman ennen Mustan auringon sotaa hän tutustui Pholas nimiseen kalmanvelhoon, joka oli vannoutunut kasvitieteilijä. Pholasin kautta hän tutustui toiseen kalmanvelhoon Paroni Unelainiin. Pholasin kanssa O'Perol oli löytämässä parannuskeinon mustaan surmaan, mutta Mustan auringon sota keskeytti heidän tutkimuksensa. Mavalaisten hyökkäyksessä heidän muistiinpanonsa tuhoutuivat ja heidän oli aloitettava alusta. Paetessaan sotaa O'Perol, Pholas ja Unelain tutustuivat Blufferaimiin ja hänen kauttaan muihin kalmanvelhoihin, jotka pakenivat Tolkitoriin. O’Perol selvisi sodasta Pholasin ja Unelainin ansiosta, mutta hänestä ei olla kuultu mitään Tolkitorin tapahtumien jälkeen.

Pelardon syntyi Choraliksessa vuonna 382 Ihmeiden ajalla. Hän aloitti opiskelunsa 7-vuotiaana ja siirtyi kolmentoista vanhana opiskelemaan nekromantiaa. Hän oli häikäilemätön oman edun tavoittelija. Hänellä saattoi olla jopa näkijän lahja, koska hän tiesi aina nykäistä siitä narusta, josta oli hänelle hyötyä. Mielistelijäksi häntä ei voinut luonnehtia, koska hänen karkea käytöksensä ei varsinaisesti miellyttänyt ketään. Hän sanoi aina suoraan sen, mitä ajatteli. Häntä ei kiinnostanut koskaan, mitä muut hänestä ajattelivat ja sen takia hän oli muiden mielestä omituinen. Suhde muihin kalmanvelhoihin perustuukin juuri hänen käytännönläheisyyteensä. Hänen mielipidettään kuunneltiin monissa asioissa. Strategikkona hän oli vertaansa vailla kalmanvelhojen keskuudessa.

Pelardonin kohtalostaan ei ole tietoa. Todennäköistä on, että hän pakeni vähin äänin saarelta tilanteen käytyä toivottomaksi. On suuri kysymys, että miten hän pakeni. Hän nimittäin ei ollut mikään hyvä velho. Teleportaatio-loitsu oli aivan liian hankala hänen kyvyilleen.

Pholas oli miralainen kreivi, joka käytti kaiken aikansa ja omaisuutensa magian, elämän, kuoleman ja kasvien tutkimiseen. Häntä oli aina kiinnostanut kasvien vaikutukset ihmiseen ja kasvien keinot aiheuttaa ja parantaa sairauksia tai jopa mahdollisuuksista herättää henkiin yrttien avulla. Paroni Unelain oli ollut kauan Pholasin ystävä, aina lapsuudesta lähtien. Tutkimuksissaan Pholas käytti apunaan nekromantian taitojaan ja Unelainin kokeellisia hirviöitä. Hänen suuri kiinnostuksensa olivat khasleat, jotka olivat puoliksi puita ja puoliksi eläimiä. O'Perolin kanssa hän melkein löysi khasleoista parantavan tekijän mustaan surmaan.

Pholas oli kyyninen mies. Hänen tutkimuksensa kohteet olivat hänelle aina vain objekteja ja keinoja oppia lisää. Suoraan sanottuna hän oli julma mies, vaikkakaan ei omasta mielestään paha. Ennen kuin Pholas tapasi O'Perolin, hän käytti eläviä ihmisiä kokeissaan ja leikkeli niitä, kuin eläimiä tai kasveja. Hänelle kaikki oli vain tutkimusta. Hyvällä omatunnolla hän tappoi ihmisiä yhteiskunnan ja tiedon nimissä. O'Perol sai hänet lopulta vakuuttuneeksi, että on olemassa inhimillisempiäkin tapoja tehdä tutkimuksia, kuin elävien leikkeleminen.

Pholas sai surmansa heti Unelainin jälkeen heidän pelastaessaan arkussaan lepäävän O’Perolin. Viimeisillä voimillaan Pholas onnistui sortamaan käytävän katon, niin että O’Perol ja Pholasin muistiinpanot jäivät sortuman turvallisemmalle puolelle.

Stans. Paroni Praynor Stans oli Tolkitorin nekromansereista tiettävästi kaikkein vanhin. Ainoastaan Blufferaim saattoi olla vanhempi. Sitä ei tiedetä, koska ja missä hän syntyi, mutta ainakin hän eli jo Lohikäärmeiden uudella ajalla. Hän oli käytännöllinen, menestyvä ja järkevä ihminen eläessään. Hän ei opiskellut magiaa vain oppiakseen lisää magiaa, vaan hän opiskeli elämää varten. Magia oli hänelle vain keino selviytyä. Hän osasi pitää matalaa profiilia, eikä käyttänyt taikuuttaan turhan takia. Tilanteen tullen hän ei myöskään arkaillut käyttää loitsujaan.

Opintojensa loppuaikana hänet kutsuttiin nekromantian sisäpiireihin. Kun aika oli kypsä, hän suoritti vampyyrinkasteen. Sisäpiirissä hän oppi paljon uutta. Hän tutustui ikivanhoihin olentoihin ja oppi paljon sellaista, mikä salattiin ihmisiltä. Aikaa myöten hän eteni sisäpiirissä, kunnes hän oli jo yksi päättävistä elimistä. Epäilyttäviltä tahoilta saadun tiedon mukaan, hän sai kutsun jopa Viiden-tähden veljeskunnan tulikasteeseen. Hän epäonnistui. Epäonnistumisestaan sisuuntuneena ja poliittisista syistä hän jätti sisäpiirin ja lähti etsimään Ikuisuus-nimistä aitovampyyrien yhteiskuntaa. Hän oli päättänyt päästä tähän sisäpiiriä korkeampaan yhteisöön. Tällä kertaan kohtalo oli hänen puolellaan. (Muistiinpano: Itse asiassa kohtalolla ei ollut tekemistä Stansin kanssa, vaan eräät suuret demoniset voimat auttoivat häntä.) Hänet hyväksyttiin ja hän selvisi vaarallisesta ja tuskallisesta moltharien rituaalista.

Edellä mainitut asiat tapahtuivat lohikäärmeiden uudella ajalla. Seuraavan kerran hänestä kuultiin vasta Ihmeiden ajalla, hieman ennen Mustan auringon sotaa. Hänen ja hänen kahden oppilaansa Batsebarin ja Batzelin päämääränä oli päästä Tolkitoriin ja tavata haranilainen mystikko nimeltään LeoKurthos. (Muistiinpano: Epävarmojen tietojen mukaan heidän tavoitteensa oli vaatia LeoKurthosilta eräs vanha velka maksuun. Tämä tehtävä oli hankala ja vaarallinen, mutta se oli yksi osa Stansin maksusta häntä auttaneelle demonille.)

Tolkitorilla kalmanvelhot hävisivät sodan. Stansin leposijaa ei koskaan löydetty. Uskotaan, että kalmanvelhojen arvokkaimmat ja mahtavimmat esineet jäivät Stansin lepopaikan suojiin. (Muistiinpano: Epäilen Stansin paikassa olevan jotain mittaamattoman arvokasta, koska kuolleetkaan eivät voi vastata mihinkään sitä paikkaa koskeviin kysymyksiin. Kun kysyin Acholin sielulta siitä paikasta, niin jokin tuntematon voima kiskaisi aaveen ikuisuuteen.)

Sharden oli maansa pettänyt roteva mavalaismies. Hän syntyi pohjoisessa Al'Patos nimisessä kaupungissa vuonna 369 Ihmeiden ajalla. Nuoruudessaan hän oli soturi, palkkasoturi ja salamurhaaja. Saatuaan siirron lähelle Welgadurin rajaa hän ajautui nekromantian pariin ja hylkäsi entisen elämänsä. Hän oli älykäs mies ja hänellä oli piilevä magian lahja. Opiskeluidensa kautta hän tutustui toiseen maanpakolaiseen, Tradelmaniin. Ja hänen kauttaan Logweadiin ja muihin Tolkitorin kalmanvelhoihin.

Hän tunsi sisäistä lämpöä liittoutuessaan maanmiehiään vastaan ja useissa taisteluissa hän kaatoikin monia mavalaisia. Hänen sotakirveensä oli pelottava legenda mavalaisten riveissä. Sen huhuttiin imevän Shardenille elämää jokaisesta sillä kirveellä tapetusta miehestä. Tämä huhu saattoi osittain olla totta. Parissakin taistelussa Sharden palasi paremmassa kunnossa, kuin hän oli taisteluun lähtiessään ollut. Hän tunsi mavalaisten strategiat ja osasi sotia niitä vastaan. Shardenin viimeinen toive toteutui viimeisessä taistelussa Tolkitorilla. Hän kuoli miekan lävistämänä soturin kuoleman.

Thanes syntyi Lahdenperän kylässä ihmeiden ajalla. (Muistiinpano: Niinpä niin. No, nykyisin Lahdenperä tunnetaan Elirotin kaupunkina.) Thanes oli valkea vampyyri. Valkealla tarkoitetaan, että hän oli jotain muutakin kuin vampyyri. Jos se olisi mahdollista, niin hänessä olisi voinut luulla virtaavan haltiaverta. Periaatteessa haltian ja vampyyrin voisi luulla olevan yhtä mahdoton yhtälö, kuin lohikäärme ja feeniks samassa ruumiissa.

Thanes kalmanvelhona oli kaikkein nuorin. Vaikka hän olikin nuorin se ei tarkoittanut sitä, että hän olisi ollut osaamattomin. Hän kantoi aina sisällään jotain epäilyttävää. Kun hän puhui, hän harkitsi sanansa huolella. Kun hän käveli, hän valitsi askeleensa tarkasti. Aivan kuin mies, joka kulkee edelläkävijän jalanjäljissä. Puhuessaan hän ei koskaan katsonut ketään silmiin. Jos hän ei olisi auttanut velhoja, olisi voinut luulla hänen olleen petturi. Viimeisen taistelun aikana, hän tarttui taistelusauvaansa ja lähti mukaan taistelun melskeeseen. Sinne hän myös jäi. Sitä ei tiedetä, että kuoliko hän vai onnistuiko hän pakenemaan.

(Muistiinpano: Hämmentävää. Myöhemmin palattuamme Tolkitorilta mieleeni oli jäänyt kummittelemaan Acholin aaveen maininta "kuuhaltiat" kohdassa, jossa puhuttiin valkeasta vampyyrista. Aikani tongittuani vanhoja Caionilaisia lastensatuja, runoja ja laulelmia löysin viitteitä pimeyteen kääntyneistä haltioista, jotka kutsuivat itseään kuuhaltioiksi. Näitä tietoja seuraten löysin tomuisia aikakirjoja lohikäärmeiden ajoilta. Niissä oli lisäviittauksia kuuhaltioista. Käsittääkseni kuuhaltiat olivat niitä, joiden sanottiin kääntyneen Gxotarin puoleen kaaoksen ajalla. Ilmeisesti tuo on vain puolitotuus. Heidän kääntymisensä on mahdollisesti totta, mutta he eivät varsinaisesti kääntyneet Gxotarin puoleen vaan ainoastaan käyttivät Gxotarin aikaa ja kaaosmaista olemusta irtautuakseen muista haltioista. No, noille konservatiivisille haltioillehan kaikki uusi on kääntymistä pahuuteen. Tämä nykyisin kadoksissa oleva haltia-heimo ilmeisesti hakeutuikin Qunaiduksen suosioon. Mutta, oli miten oli. Totesinpa vain, että kuuhaltioiden asuinpaikka sattui aikoinaan olemaan Kuuvuoren tuntumassa, joka vastaavasti on lähellä sen aikaista Lahdenperää eli sukuni synnyinpaikkaa.)

Thurach oli verenhimoinen kalmanvelho. Hän syntyi vuonna 356 Ladoren lähikylässä. Hän syntyi puoliaateliseen sukuun. Hänen vanhempansa kuolivat hänen ollessa vielä pieni lapsi. Tätinsä, Lizdath, joka oli Paroni Dantevonin kanssa aviossa adoptoi Thurachin. Thurach osoitti jo lapsena nokkeluutta ja lahjakkuutta magian saralla, joten hänet passitettiin velhon oppiin. Näin hänet saatiin myös kunniallisesti pois perhepiiristä.

Thurach opiskeli itsensä melkein velhoksi, kunnes hän vahingossa tappoi mestarinsa ja melkein itsensä. Teon seurauksia hän ei jäänyt odottelemaan, vaan pakeni lohikäärmevuoriston laitamille. Siellä hän tapasi Tolcaenin ja he huomasivat tuntevansa samaa intohimoa kiellettyyn nekromantiaan. He hakeutuivat kalmanvelhojen sisäpiiriin ja pääsivätkin opiskelemaan sinne. Thurach oli erityisen kiinnostunut kivun aiheuttamisesta ja elinvoiman siirtämisestä. Hän opiskeli myös jonkin verran nekromantisia kirouksia.

Stansin ryhmän mukana he suuntasivat kulkunsa Tolkitoriin. Siellä Thurach auttoi Tolcaenia hallitsemaan kaupunkiaan ja rankaisemaan niskoittelijoita. Sodassa Thurach oli onnensa kukkuloilla. Kaikkialla oli verta ja ruumiita. Vihollisen kiduttaminen oli aina hänen työnsä. Sodan lopulla Thurach määrättiin viimeisenä mestattavaksi pyhässä tulessa. Vielä palaessaan hän oli tajuissaan. Kun suuta peittänyt riepu oli palannut poikki, hän karjui ilmoille mahtavimman kirouksensa ja sitten hän menehtyi. Kirouksessaan hän uhkasi:

"Ja kun koskaan ensimmäinen teistä mavalais-sioista,
kolmatta yötä Tolkitorissa makaa,
olen minä nouseva vaikka Thaimin syvimmästä syöveristä.
Ja niin olen tuleva tuhannen,
yötänne piinaavan, pedon kanssa ja kutsuva veljeni rinnallein.
Jokainen heistä kantaa tuhatta tuskaa,
jotka he ovat viskaava teidän saastaisen kansanne niskaan."

Tolcaen Abail syntyi Welgadurin kaupungissa nimeltään Molgat vuonna 355 Ihmeiden ajalla. Hänen isänsä oli Kreivi Tol'Dacaen. Kreivi oli arvostettu kurin ja järjestyksen mies. Abail sai aatelisten kasvatuksen ja hän sai kymmenen vanhana valita, joko velhon tai upseerin uran. Abail valitsi menevänsä velhon oppiin. Jo lapsena Abailin äiti hemmotteli ainokaisensa pilalle luottaen siihen, että koulutusvaiheessa hän oppisi vaadittavan kurin. Vaikka itse Kreivi olikin kurinalainen mies hän oli melko harvoin kotona. Velho Tar'Dabonor otti nuoren Abailin hoteisiinsa, kun tämä täytti yksitoista. Hän alkoi normaaleilla kurinpitotoimilla koulutuksensa, mutta tämä olikin suuri järkytys hemmotellulle Abailille. Silloin hän eli sitä hetkeä niskoittelematta ja näennäisen normaalisti. Kuitenkin sen ajan piiskaamisista, tukisteluista, hakkaamisesta ja muusta henkisestä nöyryytyksestä oli jäänyt Abailin mieleen joitakin arpia.

Ollessaan kaksikymmentä Abail viimein saavutti täysvaltaisen velhon arvonimen. (Muistiinpano: Welgadurissa on aina oltu tarkkoja velhouden suhteen. Valtion jokainen velho on tavallista tarkemmassa tarkkailussa. Jokainen velho on kirjattu ThoDemuksen kirjanpitoon. Tässä tapauksessa ei tietenkään puhuta epävirallisista ja itseoppineista velhoista. Niistäkin yritetään pitää kirjaa, mutta se tehtävä on hyvin vaikea. Velhous on periaatteessa vain lahjakkaiden aatelisten etuoikeus, mutta se on myös taakka. Velhoilla on tietyt säännöt taikuuden käytöstä. Jos magiaa on käytetty väärin, niin Qunaiduksen papit ottavat asian tutkiakseen. Suurimpia väärinkäytöksiä ovat: nekromantia, magian avulla varastaminen, murhaaminen ja henkinen hallinta. Noista rikoksista tuomitaan usein magia-kastraatioon tai jopa kuolemaan. Magia-kastraatio tarkoittaa monimutkaista riittiä, joka pysyvästi kuolettaa kohteen maagisen lahjakkuuden. Joissain tapauksissa magia-kastraatio epäonnistuu, jolloin seurauksena on joko henkinen kuolema tai ajan mittaan lahjakkuus pulpahtaa uudelleen esille.)

Abail jatkoi tutkimuksiaan kirousten parissa niin lähellä nekromantiaa, kuin Welgadurin laki salli. Mitä enemmän Abail syventyi opiskeluihinsa, sitä enemmän hän janosi tietoa nekromantiasta. Lopulta hän anoi pääsyä Alcandiaan opiskelemaan muodonmuutoksia. Lupa myönnettiin. Matkalla nuori Abail katosi. Hän oli ominpäin lähtenyt etsimään kalmanvelhoyhteisöä, jota kutsuttiin "sisäpiiriksi."

Matkoillaan pitkin Mirionia hän kulki nimellä Tolcaen. Mirionin Agaruthissa Tolcaen tutustui toiseen velhoon, joka oli myös kiinnostunut nekromantiasta. Tämän toisen nuorukaisen nimi Thurachan. Yhdessä he löysivät oven sisäpiiriin ja suorittivat vaadittavat rituaalit, testit ja vaatimukset. Tolcaen opiskeli antaumuksellisesti. Hänen erikoinen mielenkiinnon kohde olikin henkinen ja sieluun vaikuttava piina. Thurachanin kanssa he olivat täydellisen tuskainen pari. He saivatkin kaupunkilaisilta liikanimet: "Tohtori Thurachan" ja "Tuska Tolcaen." Tuo Tolcaenin kiinnostus henkiseen piinaan juontaakin juuri hänen ensimmäisen mestarinsa väkivaltaisesta koulutuksesta. Hän halusi laittaa sisällään riehuvan tuskan kiertämään, mutta samalla hän vihasi fyysistä kipua sen kaikissa muodoissa.

Tolkitorilla Tolcaenille oli itsestään selvyys, että hän ottaa Snaderin hallintaansa ja muillekin kalmanvelhoille se sopi. (Muistiinpano: Tolkar-kaupungin entinen nimi oli Snader) Tolcaen oli ankara ja kurinalainen hallitsija. Hän oikein hakemalla etsi syitä voidakseen rangaista alamaisiaan ja siinä ohessa kokeilla uusia kehittämiään kirouksia ja tuskantuottamis-loitsuja. Tolcaen ei ollut suosittu kuvernööri.

Tolcaen oli myös tiiviisti mukana Tolkitorin sodan joka vaiheessa. Hän kuoli sodan lopulla, kun Mustan auringon papit teloittivat hänet pyhällä tulella. Mainittakoon vielä, että teloituksen aikana hän itki kuin pikkulapsi ja lupasi vastedes olla kiltti.

Tradelman syntyi Sagistanissa lähellä Hevrakia vuonna 362. Hän oli koulutukseltaan Merenkulkija-velho, sekä navigaattori. Vuonna 380 hän maistoi vahingossa mustekalakeittoa. Se maistui hänen suussaan niin hyvältä, että hän oli valmis uhraamaan siitä hyvästä jopa kansalaisuutensa. (Muistiinpano: Saageille merenantimien syöminen voi olla jopa kuolemalla rangaistava teko. Ensimmäinen kerta saatetaan antaa anteeksi, mutta toinen kerta luetaan täysin tahalliseksi pyhäinhäväistykseksi.) Hän pakeni maihin Merelessä ja siellä hän ahmi kaikkea mahdollista meressä elänyttä. Hän lymyili jonkin aikaa Merelessä, kunnes tilanne alkoi liiaksi kuumottaa hänen jalkojensa alla. Merelestä hän suuntasi kulkunsa kohti Amlunia, jossa hän ajautui kalmanvelhojen sisäpiiriin. (Muistiinpano: Jos lukija ei satu olemaan saagi niin miehen lymyily ja asennoituminen saattaa vaikuttaa hieman huvittavalta. Saagien keskuudessa heidän asennoitumisensa merenantimien syöjiin on aivan sama, kuin Welgadurissa asennoidutaan nekromansereihin. Sen takia Tradelmanilla ja sisäpiirillä oli jonkinlainen yhteisymmärrys keskenään.) Sisäpiirissä Tradelman alkoi opiskella nekromantiaa. Nekromantiasta kertovia kirjoja saattoi lojua avonaisina hänen pöydillään, mutta yksi salainen kirja oli aina tarkoin piilotettu hänen merimiesarkkunsa valepohjan sisään. Se kirja oli merenantimiin erikoistunut keittokirja. Hän ei kuolemakseensakaan kehdannut lukea kyseistä kirjaa, jos joku muu oli paikalla. Mainittakoon vielä, että Tradelman oli erinomainen kokki. Vaikkakin kalaruokia hän teki, vain salassa itselleen.

Tolkitorissa Tradelman hoiti kalmanvelhojen ruoat ja juomat. (Muistiinpano: Tässä tapauksessa kalmanvelhoilla tarkoitetaan ryhmän eläviä jäseniä.) Tradelman sai surmansa sodan lopussa, kun Mustan auringon papit teloittivat hänetkin Pyhällä tulella.

Unelain oli miralainen ihminen. Hän oli jo pienestä pitäen ollut kiinnostunut ihmisen anatomiasta. Pholasin kanssa hän aloitti magian opinnot ja suuntasi opintonsa nekromantiaan. Opiskellessansa hän sai pakkomielteen luoda elävän ihmisen. Aluksi hän käytti vainajia tutkimuksissaan. Sen jälkeen hän alkoi animoida näitä vainajia ja lopulta hän yritti siirtää kuollutta sielua eli aavetta animoituun ruumiiseen. Tutkimuksissaan hän käytti paljon rahvasta. Pholasin kanssa he kaappailivat muukalaisia ja leikkelivät näitä tiedon ja yhteisen edun nimissä.

Kun Unelain tutustui O'Peroliin, he olivat aina erimieltä kaikesta. He kävivät pitkiä väittelyitä elämästä, kuolemasta ja moraalista. Monesti heidän väittelynsä yltyivät jopa tappeluiksi. Kerran humalapäissään he menivät niin pitkälle, että Unelain haastoi O'Perolin velhojen kaksintaisteluun. Heidän onnekseen molemmat olivat niin humalassa, että kaksintaistelusta tuli vain sössötettyä soperrusta ja loitsukomponenttien heittelysota. Pako Tolkitoriin oli suurin piirtein ensimmäinen asia, mistä he olivat samaa mieltä.

Tolkitorissa sodan aikana Unelain loi kuolleista sotilaista mahtavia golemeita luusta ja lihasta. Sanotaan, että hänen luomista hirviöistään vain muutama tuhoutui taisteluissa. Loput väijyvät, jossain Tolkitorin sisämaan luolissa ja linnakkeiden raunioissa. Unelain itse kuoli, kun hänet teloitettiin pyhällä tulella.

Paikkoja

Tolkarassa ja Kieldusissa elää pääasiassa ihmisiä. Tolkitorin asukkaille rotu ei merkitse juurikaan mitään. (Muistiinpano: "Tolkitorin asukkaille rotu ei merkitse juurikaan mitään." ...Ainoastaan se merkitsee, kuinka elävä kyseinen rodunedustaja on.) He ovat yhtä epäluuloisia tai epäluulottomia kaikkien rotujen edustajia kohtaan. Haltioita saarella asuu arviolta 1%. Kaikki saaren haltiat ovat joko puolihaltioita tai kaupunkihaltioita. (Muistiinpano: Kaupunkihaltiat ovat karanneita tai muista syistä kotoaan lähteneitä haltioita. Nämä ovat niitä haltioita, jotka tuntevat olonsa tukahdutetuiksi ja saattavat kotikylistään karata avaraan maailmaan.) Kääpiöitä Tolkitorissa asuu suunnilleen saman verran, kuin haltioita. Paladreja Kieldusissa asuu noin 8 henkilöä ja Tolkarissa elää kolme suurörkkiä. (Muistiinpano: Saaren sisäosissa eli pitkän aikaa hiisiklaani. Mutta noin vuosi sitten, ne joko kuolivat tai muuttivat paremmille metsästysmaille. Eräiden tietojen mukaan saarella asui myös yksi molthar, mutta hän katosi jokin aika sitten.)

Saarella on yksi ainoa tie. Sen nimi onkin kauppatie. Se lähtee Tolkarista ja päätyy Kieldusiin. Kauppatieltä ei lähde sivureittejä, jos ei lasketa laitumille tai pelloille johtavia polkuja. Kauppatien vieressä, aina kahdenkymmenen kilometrin välein on pyhimyksien patsaita. Näiden uskotaan varjelevan matkalaisia. Samoja patsaita on myös kaupunkien porteilla. Patsaat pystytti kuvernööri Tolcaen ja ne kuvaavat näitä 21 velhoa, jotka saapuivat suojelemaan Tolkitoria Mustan auringon sodalta. Myöhemmin veistettiin lisää uusien pyhimyksien patsaita. He olivat saarella asuneita ja ansioituneita eri jumalten ylipappeja.

Batsebarin henki

Batsebarin henki on pyörre vedessä, joka ilmestyi Astarin (edesmennyt turkoosi kuu) putoamisen aikoihin. Sitä ei tiedetä minne vesi menee, mutta yleisesti epäillään pyörteen johtavan syöveriin. Uteliaat ihmiset, kuten tarinan Batsebar, eivät ole palanneet kertomaan pyörteen salaisuutta. Pyörteen kuilun ympärillä pitäisi olla kahdeksan kivipaatta, jos epäilyt syöveristä pitävät paikkansa. Pyörteen virta on liian voimakas, että asian voisi varmistaa.

Aiemmin on luultu, että Tolkitorissa on kaksi arkanalähdettä. Se ei oikeastaan pidä paikkaansa, sillä Tolkitorin alueella on vain yksi suuri arkanalähde: Batsebarin henki. Saarella havaitut lähteet olivat vain suuremman arkanalähteen sivuhaaroja. Toinen sivuhaara sijaitsee Stansin linnan raunioilla ja toinen sijaitsee lähellä Tolkaenin metsää. Batsebarin henki on sinänsä poikkeuksellinen arkanalähde, että se huokuu näkyvää arkanamagiaa. Blufferaimin sumu on puhdasta arkanamagiaa. Sumu nousee pyörteen silmästä ja kerääntyy Tolkitorin ympärille. Hiljalleen se haihtuu tai oikeastaan levittäytyy näkymättömiä arkanalinjoja pitkin ympäri Melniä.

Batzelin niemi

Kivestä, kalliosta ja satunnaisista heinämättäistä muodostuva niemimaa nimettiin Batzelin mukaan, koska siellä sijaitsi hänen kalmanarmeijansa ja linnoituksensa. Batzelin linnoitus oli kaivettu kukkuloiden sisään. Nykyisin hänen linnoituksensa on vain sortunut ruohon peittämä kumpu.

Bendelin kukkulat

Bendel perusti leirinsä näille kitukasvuisille kallioille. Hän toimitti jotkut tutkimuksensa loppuun näillä kukkuloilla huonoissa olosuhteissa luolien kosteudessa. Joen, joka saa alkunsa näiltä kukkuloilta, sanotaan olevan tappavan myrkyllinen. Se kohisee pienehkönä putouksena alas mereen jyrkiltä rantakallioilta.

Blufferaimin sumu

Sumuverho Tolkitorin ympärillä ei ole tavallista vesihöyryä. Se on puhdasta arkanamagiaa tai kuten hän itse sitä nimitti, maan hönkää. Yleensä maasta nouseva arkana ei ole silminnähtävää, mutta tämä on harvinaislaatuinen poikkeus. Vaikka tämä arkanamagia onkin näkyvää ja puhdasta, niin se on silti sitä yhtä vahvaa voimaa, mitä muutkin lähteet huokuvat. Blufferaimin tutkimusten mukaan tämän lähteen arkaainen voima ei suodatu maanläpi ja siksi se on näkyvässä muodossa. Sumu nousee pyörteen silmästä ja kerääntyy Tolkitorin ympärille. Hiljalleen se haihtuu tai oikeastaan levittäytyy näkymättömiä arkanalinjoja pitkin ympäri Melniä. Koska Blufferaimin sumu ei ole vesihöyryä, niin myrskykään ei kuljeta sitä pois.

Nekromantiaan erikoistunut arkanisti Marcus Blufferaim, tutki tätä sumua ja kehitti teorian tästä. Vaikka hän olikin arkanisti, niin silti arkana on todella haastava tutkimuksen kohde. Siksi hänen tutkimuksensa ei ole täysin aukoton. Hänen teoriansa mukaan Batsebarin pyörre on kaksisuuntainen reikä maailmoiden välillä. Se mitä siitä menee joutuu Thaimin valtakuntaan. Se mitä siitä tulee, tulee Loi'Iathan maailmasta tai maailman keskipisteestä, jossa nukkuu "mustimmasta yöstä laskeutunut peto." Tämän teorian perusteella kaikki maailmat olisivat, jollain tavalla ketjussa toisiinsa ja maailmoiden välillä tapahtuisi jonkinlaista suodatettua materian tai epämaterian vaihtoa.

Dorosin vuoret

Tosiasiassa nämä vuoret ovat vain kukkuloita. Varsinaisesti näillä kukkuloilla ei ole ollut mitään ihmeellisempää tukikohtaa tai leiriä, mutta Doros mielellään kiipesi näille kukkuloille etsiessään innovaatiota tauluilleen. Näistäkin kukkuloista on hän maalannut yhden taulun, jossa juurella kalmanarmeija taistelee mavalaisia vastaan. Toisella puolella taivasta hallitsee musta aurinko ja toista puolta taivasta varjostaa tummaan viittaan pukeutunut Toga. Korkeimman kukkulan huipulla ratsunsa selässä istuu kaikkien taisteluiden voittaja, Chorin.

Khepherin niemi

Myös Khepherin niemi on saaren asukkaiden antama nimitys, eikä sillä sen kummemmin ollut mitään merkitystä Khepherille.

Kuolleen miehen sola

Tämä sola sai nimensä siitä, kun kallio solan vieressä näyttää kuolleelta jättiläisen ruumiilta. Tolkarilaiset uskovat, että kalmanvelhot tappoivat jättiläisen ja animoivat sen vartioimaan kaupunkiin johtavaa tietä. Sinä päivänä, kun ensimmäinen mavalainen tai epäkuollut yrittää tulla kaupunkiin tietä pitkin, niin jättiläinen herää. Herättyään jättiläisen uskotaan soittavan torvellaan, joka kuuluu aina manalaan asti. Torven soitannan väitetään olevan merkki kalmanvelhoille, että he tulevat takaisin ja edelleen puolustavat saartaan. (Muistiinpanot: Täyttä taikauskoa, mutta tuopahan kaupunkilaisille turvallisuuden tunnetta.)

Markiisin Metsä

Tämä on Markiisi Acholin nimikkometsä. Markiisilla itsellään ei ollut metsän kanssa mitään tekemistä. Saaren asukkaat vain nimesivät tämän havumetsän markiisin mukaan. Metsä muodostuu kuusista ja katajista.

Nofregin kuollut maa

Tämä on luultavasti saaren tuulisin ja karuin paikka. Maaperä on paljasta kalliota. Täällä ei todellakaan kasva mitään muuta, kuin pari rikkakasvia jokaisen kiven kolossa.

O'Perolin niemi

Tämä vastaavasti on saaren viljavin kolkka, jos ei lasketa kaupunkien alueita. O’Perolin niemimaalla heinä kasvaa pitkäksi ja mehukkaaksi. Suurimmat peurakannat elävät näissä osissa saarta.

Pelardonin metsä

Tämä metsä on saanut kantaa Pelardonin nimeä, koska sodan jälkeen saaren asukkaat nimesivät kaikki paikat näiden kalmanvelhojen mukaan. Tämä metsä on saaren vanhin metsä. Pääasiassa se muodostuu kuusista ja katajista.

Pholasin suo

Pholasin suo sijaitsee Tolkitorin kaupunkien välisellä rannalla. Se on vaikeakulkuista ja vaarallista aluetta. Huomaamattomat suonsilmäkkeet ja kellusammal ovat pienimmät uhat pholasin suolla. Suolla kerrotaan vaanivan valtavat verenhimoiset itikkaparvet, käärmeet, suohenget, virvatulet, khasleat, itkupajut ja vetehiset. Khasleat ja vetehiset ovat luontaisia vihollisia keskenään Pholasin suolla. Sanotaan, että khasleat eivät alunperin kuuluneet Tolkitoriin. Legendan mukaan Pholas itse kävi hakemassa khasleoita Bergadurista ja toi ne suolleen koekappaleiksi. Tolkitorin taisteluiden jälkeen khasleat levittäytyivät ympäri Pholasin suota. Suohenkiä tavataan ainoastaan Tolkitorilla. Ne luokitellaan epäkuolleisiin olentoihin. Ne ovat soihin hukkuneita pieniä lapsia, jotka houkuttelevat toisia lapsia tai tietämättömiä matkustavaisia suolle. Ne ilmestyvät suon reunalle aina iltahämärissä. Joskus harvoin niiden sanotaan kolkuttelevan jopa kaupunkien portteja väittäen kuuluvansa kaupunkilaisiin. Ne käyttävät hyödykseen lapsenomaista ulkomuotoaan yrittäessään herättää myötätunnon aikuisissa. Toisia lapsia ne houkuttelevat hienojen ja uusien leikkien muodossa ulos kaupungista, niin että portit ehditään sulkea ennen kuin lapset huomaavat jääneensä porttien ulkopuolelle. Kun yö laskeutuu, niin suohenget raahaavat joukolla uhrinsa suohon ja imevät tästä elämänvoimat. Suohengistä puhuttaessa saatetaan myös törmätä termiin suovampyyrit, mutta tämä termi on harhaanjohtava. Suohenget ovat aaveita, jotka pystyvät luomaan kosketusharhan.

Sharden metsä

Tämä kieldusin lähimetsä on melkeinpä ainoa metsä, jossa ihmiset käyvät päivittäin metsästämässä, ansastamassa ja keräilemässä. Shardenin metsässä kasvavat Tolkitorin suurimmat puut. Parhaimmillaan ne saattavat kasvaa jopa 15 metrin korkuisiksi. Metsä sai siitä nimensä, kun tolkitorilaiset kehuskelivat metsänsä puiden suuruudella ja Barondissa syntynyt Sharden kertoi rehellisesti kotonaan kasvavan paljon suurempia puita. Nämä Shardenin tarinat ilmeisesti vaikuttivat tolkitorilaisiin niin paljon, että metsä leimautui Shardenin metsäksi.

Stansin suurvuoret

Nämä vuoret olivat kalmanvelhojen viimeinen tukikohta. Tolkitorin viimeinen taistelu käytiin vuorten juurella Veriomenain laaksossa. Stansin linnake sijaitsee vuoriston korkeimmalla huipulla. Tosiasiassa linnake on vain vuoreen kaluttu luolasto ja sen ainoa maanpäällinen osa on 15 metriä korkea torni vuoren huipulla. Luultavimmin luolat olivat alunperin luolajättiläisten kaivamia, mutta niitä ei olla nähty satoihin vuosiin Tolkitorissa. Stansin linnakkeesta lähtee pienempiä maanalaisia käytäviä saaren muihin osiin. (Muistiinpano: Lounaaseen lähtevässä käytävässä oli majaillut pieni klaani hiisiä pari vuotta sitten. Kutsuin hiisishamaanin henkeä ja sain selville, että ihmisryhmä oli käynyt tuhoamassa klaanin. Käsitykseni mukaan, ne olivat ryhmä moltharin- ja vampyyrinmetsästäjiä. Ilmeisesti ihmisryhmä ja klaani joutuivat erimielisyyksiin tunnelin ”kulkuluvasta.”)

Thanesin kivivuoret

Nämä vuoret ovat tyypillisen karuja Tolkitorin maisemiin. Edes vuohet eivät löydä Thanesin kivivuorilta ruohotupsuakaan. Ainoastaan yksi vuoristosusilauma asustaa näillä vuorilla. Vuoren alarinteellä on Thanesin sodanaikaisen majapaikan suuaukko. Noista luolista ei osata sanoa mitään konkreettista, koska sellaista hullua ei ole löytynyt, joka olisi halunnut uhmata vuoristosusilaumaa.

Thurachin aavekukkulat

Jo ennen ihmisten tuloa Tolkitorille, näillä kukkuloilla sijaitsi kolme ikivanhaa hautaa. Jokaisen kolmen kukkulan päällä kohosi kookas ja upea variikista veistetty monumentti. Kooltaan monumentit olivat kolme metriä korkeita. Niissä oli neljä sivua, joista jokainen oli vajaan metrin leveä. Nämä monumenttien kyljet oltiin hiottu tasaisiksi, kuin tyyni lammen pinta. Kirjoitus niissä oli vanhempaa, kuin itse Tolkitor. Kukaan ei tunnu ymmärtävän, mitä se kirjoitus kertoo. Kirjaimet ovat siroja ja kauniin lennokkaita. Kirjainten kaaret ovat rohkeita ja vahvoja. Itse teksti on savukvartsia ja se on jollain mystisellä tavalla upotettu variikkiin. Aivan, kuin itse luonto olisi kirjoittanut sanat näihin monumentteihin. Omituista näissä on myös se, että aika ei ole jättänyt jälkeäkään näihin variikkipaasiin.

Kun ihmiset aikoinaan siirrettiin Tolkitoriin, niin vaatturin kolme tytärtä näkivät ensimmäisenä yönään Tolkitorissa samaa unta variikkipaasista. Isälleen he olivat kertoneet, että yöllä kolme nuorukaista olivat tulleet unessa heidän luokseen. Nämä nuorukaiset eivät olleet ihmisiä, eivät haltioita, eivätkä he olleet minkään tunnetun kansan jäseniä. Nuorukaiset puhuivat vaatturin tyttärille unien kieltä. Nuorukaiset kertoivat olevansa vanhojakin vanhempia. He kertoivat että kaikista roduista vanhimmat, lohikäärmeet, kutsuivat heitä oppaiksi. Ihmiset eivät enää muista heitä. Ne haltiat, jotka muistavat, kutsuvat heitä muinaisiksi. Nuorukaiset olivat tulleet neitojen uniin, koska liitto ihmisten ja muinaisten välillä piti vahvistaa. Liitto tarkoitti ihmisille lupaa elää ja asua Tolkitorissa. Vaatturi naureskeli huvittuneena tyttäriensä unille. Seuraavana yönä tyttäret olivat karanneet ja suunnanneet kulkunsa kohti kukkuloita. Kun vaatturi oli kahden jäljittäjän kanssa päässyt kukkuloille kolmea päivää myöhemmin, he olivat nähneet kolme aavemaista hahmoa kukkulan huipulla. Aaveet olivat hymyilleet jäljittäjille ja jättäneet vaatturille hyvästit. Siitä päivästä lähtien kukkuloita alettiin kutsua aavekukkuloiksi. Thurach nimi liitettiin kukkuloihin vasta myöhemmin, kun Thurach kokosi kalmanjoukkonsa niille kukkuloille.

Tolkaenin metsä

Yksi Tolkitorin pelätyimmistä paikoista on Tolkaenin metsä. Aikoinaan, kun Tolcaen hallitsi Tolkaria, hän muutti jopa kaupunkilaisia kivipatsaiksi vartioimaan metsää. Kun tuossa metsässä käytiin Tolkitorin toiseksiviimeinen taistelu, niin kivipaadet heräsivät suojelemaan metsää, etteivät mavalaiset pääsisi sitä kautta suoraan Tolkariin. Kivihirviöt olivat voimakkaita ja kestäviä olentoja, jotka pystyivät murskaamaan vihollisensa pään yhdellä iskulla. Näihin olentoihin miekka puri melko huonosti ja maaginen pyhä tulikin vain kilpistyi näiden kivisestä ihosta. Moukari oli miltei ainoa ase, joka oli merkittävän vaarallinen näille hirviöille.

Nykyisinkin niiden sanotaan olevan metsissä sammaloituneina ja vaikeasti havaittavina. Passiivisina ne näyttävät kookkailta kyyryssä istuvilta ihmishahmoilta, jotka ovat vetäneet jalat rintaansa vasten ja kietoneet kätensä jalkojensa ympärille. Pää puolestaan lepää polvien päällä. Ne näkevät kaiken, mutta eivät silmillään, vaan itsensä metsän kautta. Metsän maaperä, linnut, puut ja pensaat kertovat niille, jos joku yrittää tunkeutua niiden metsäänsä. Ne hyökkäävät kaikkien kissaa kookkaampien elävien olentojen kimppuun. Niiden lukumäärästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta niitä on siellä enemmän, kuin 40 hirviötä.

Yleensä nämä olennot pysyvät paikoillaan, mutta tuntemattomista syistä ne saattavat nousta paikoiltaan ja vaeltaa metsässä jopa kaksikymmentä kilometriä. Vaihdettuaan paikkaa ne laskeutuvat taas kyyryasentoonsa ja istuvat siinä jopa useita vuosia. Kulkiessaan niiden havainnointikyky heikkenee huomattavasti. Ne huomaavat uhan vasta, kun se käy heidän kimppuunsa. Kivihirviöt kulkevat aina samoja reittejä. Näin ne ovatkin muodostaneet koko metsää kattavan polkuverkoston. Polut ovat petollisia, koska ne eivät välttämättä johda yhtään mihinkään. Polut saattavat lähteä aivan metsänreunasta. Aivan kuin kiviolennot kävisivät haikailemassa aukeiden alueiden muistoa. Ne saattavat hetken tarkkailla metsänreunassa, mutta lopulta kääntyvät ja palaavat takaisin metsänsiimekseen.

Metsänlaitamilla on yleensä turvallista liikkua, koska nämä kiviolennot pääsääntöisesti sijaitsevat metsän siimeksessä. Ne heräävät puolustamaan metsäänsä vasta, kun uhka on tunkeutunut syvälle metsään.

Tradelmanin metsä

Tämä katajien ja pienehköjen kuusien muodostama metsä henkii voimakkaasti kiihkeää epäpyhyyttä. Tuulessa metsä suorastaan kuiskailee ja kieltää kaikkia menemästä sinne. Voisi sanoa, että Thaimin henki on kironnut sen metsän.

Tässä metsässä oli Tradelmanin salainen ”epäpyhä” keittiö. Metsän laitamilla hän kalasti. Sen jälkeen hän meni metsässä olevaan piilopirttiin valmistamaan, mitä upeimpia aterioita merenantimista. Hän kalasti ja valmisti ateriat rituaalinomaisesti. Mökissä on vielä nykyäänkin voimakkaita havaitsemiselta suojautumisriimuja ja muita suojautumiskehiä. Hänen keittiöriitteihinsä kuului paljon epäpyhiä siunauksia ja kalan maustamisrituaaleja.

Kaupunkilaiset uskovat, että Tradelmanin haamu käy vielä nykyäänkin valmistamassa kala-aterioitaan tuossa metsässä. Sen uskotaan olevan Thaimin rangaistus, että hänen pitää valmistaa aterioita Thaimin pitoihin aina maailman loppuun asti. Jokaisen, joka näkee aaveen valmistavan salaisia aterioitaan, sanotaan muuttuvan eläviksi kultaisiksi meriahveniksi. Nämä meriahvenet aave uhraa Thaimille ja viskaa ne kalliolta mereen.

Erään vanhan lastensadun mukaan kultainen meriahven voi täyttää kalastajan kolme toivomusta, jos kalastaja suostuu irrottamaan meriahvenen verkoistaan ja päästämään sen takaisin mereen.

Tuskavuoret

Nämä vuoret saivat nimensä sodan aikana. Tuskavuoret ovat muodostuneet niin, että sieltä kantautuva huuto kaikuu erittäin kauas. Sodan aikana Tuskavuorilla kidutettiin mavalaisia sotilaita. Mavalasten tuskan ja pelon huutoja voimistettiin maagisesti niin, että ne kantautuivat Tolkaenin metsiin asti. Tämä oli julma keino laskea mavalaisarmeijan taistelumoraalia, mutta se oli erittäin toimiva. Vielä tänä päivänäkin yhden vuoren huipulla sanotaan olevan ”kidutustenkivi”, johon uhri sidottiin kiinni. Vieläkin monet kaupunkilaiset väittävät kuulevansa yöllisiä tuskanhuutoja, jotka kantautuvat Tuskavuorilta.

Unelainin aukea

Unelainin aukea sai siitä nimensä, että siellä Unelain ja O’Perol suorittivat kaksintaistelunsa. He kävelivät Pholasin luolasta jopa kymmenen kilometriä etsiessään sopivaa aukiota kaksintaistelulle. Maagiset kaksintaistelut ovat erittäin vaarallisia ja varsinkin sivullisille. Koko matkan ajan he sättivät toisiaan ja joivat lämpimikseen katajanmarjaviinaa. Lopulta, kun olivat mielestään löytäneet sopivan aukean, he asettuivat horjuen seisomaan kymmenen metrin päähän toisistaan. Unelain aloitti näyttävällä luuhaarniska-loitsullaan. Ikäväkseen hän ei huomannut, että hänen luuhaarniskansa toimi hieman huonosti. Kymmenien suojaavien luupiikkien sijaan, hänelle nousi sarvi otsaan ja sääriluut kasvoivat kaksinkertaisiksi. Heidän kaikki loitsunsa toimivat suunnilleen yhtä hyvin, kuin luuhaarniska. Kaksintaistelu loppui siihen, kun O’Perol kaatui hervottomana maahan kesken ”veren hyydytys” -loitsuaan. Rankkasateessa Unelain tallusti takaisin Pholasin luokse ja kertoi voittaneensa O’Perolin rehellisessä kaksintaistelussa. Unelain julisti dramaattisesti, että se aukea on hänen. Hän on voittamaton siellä. Tästä lähtien koko maailman tulisi kutsua sitä Unelainin aukeaksi. Kalmanvelho nukahti mahtipontisuuteensa maistellessaan sopivan mahtavaa sanayhdistelmää aukean nimeksi.

Kun Unelain oli nukahtanut. Pholas lähetti kaksi luugolemia etsimään O’Perolia. Parin tiiman kuluttua golemit palasivat roikottaen sammunutta O’Perolia. Kaksintaistelusta ei enää puhuttu. Mutta juoru Unelainin mahtipontisesta julistuksesta, levisi kulovalkean tavoin kalmanvelhojen keskuudessa. Monien mielestä jopa vakava Nofregin virnisti koko tapaukselle.

Unohdettu metsä

Tämä on laaja kitukasvuinen metsäalue, joka on parissasadassa vuodessa kasvanut kiinni Pelardon metsään. Tässä metsässä kasvaa Tolkitorille tyypillisiä katajia ja kitukasvuisia kuusia. Unohdetussa metsässä oli aikoinaan Nolperoksen tukikohta. Se oli epäkuolleiden sotureiden ja Nolperoksen yhdessä rakentama vankka kivestä tehty mökki. Kun Nolperos meni naimisiin, niin hän alkoi kutsua metsää unohdetuksi metsäksi. Hän kutsui koko sotaa ja nekromanseriaikojaan unohdetuksi ajanjaksoksi. Hän ei puhunut mielellään niistä ajoista, vaan halusi niiden aikojen hautautuvan historian hämäriin.

Veriomenain laakso

Tolkarissa puhutaan Kirotusta puutarhasta ja Kieldusissa tätä paikkaa kutsutaan Veriomenain laaksoksi. Veriomenain laakso on paikan virallisempi nimi.

Tässä laaksossa käytiin Tolkitorin viimeinen ja suurin taistelu. Laakso sijaitsee aivan Stansin Suurvuorten kupeessa. Se on valtava laakea alue. Se on leveimmillään noin kymmenen kilometriä itä- ja länsisuunnassa. Pohjois- ja eteläsuunnassa siinä on parhaimmillaan vajaat viisi kilometriä lakeutta. Koko laakso on täynnä omenapuita. Joka syksy omenapuut kantavat runsaan ja mehukkaan sadon. Kuitenkaan niitä ei ole hyvä syödä, koska niihin sanotaan liittyvän kirous.

Tarinoiden mukaan ne saivat alkunsa silloin, kun mavalaiset valmistautuivat viimeiseen taisteluunsa. Kun mavalaiset saapuivat Tolkitoriin, heidän ruokavaransa alkoivat pilaantua epätavallisen nopeasti. Laivan kuivamuona ei pilaantunut niin helposti, kuin tuoreet tuotteet. Kuivamuonan avulla mavalaiset selvisivät ja jaksoivat taistella. Sodan lopulla armeijalle annettiin puoliksi pilaantuneita omenoita, koska kaikki muut muonat oltiin jo syöty. Mavalaiset pitivät omenoita taskuissaan ja repuissaan, mutta he eivät syöneet niitä. Miehistön keskuudessa kiersi huhu, että omenat oltiin kirottu. Se, joka yhdenkin suupalan söisi omenasta, muuttuisi kalmansoturiksi. Tämän takia omenat jäivät mavalaissotureiden taskuihin. Kun mavalaiset yllätettiin, niin valtavat määrät mavalaisia sotilaita kaatui taistelukentälle. Puolimädät omenat putoilivat heidän taskuistaan ja liiskaantuivat heidän kuolleiden ruhojensa alle. Viimeistä taistelua seuranneena keväänä omenansiemenet olivat alkaneet itää. Mavalaisten soturien veri ruokki omenoiden versoja. Sanotaan, että jokaiselle kuolleelle mavalaissoturille, laaksoon nousi yksi omenanverso. Vuosien kuluessa omenanversot kasvoivat puiksi ja alkoivat tuottaa lisää omenoita. Ne olivat suuria, mehukkaita ja verenpunaisia. Eikä niissä omenoissa ollut siemeniä.

Tolkitorissa puhutaan, että ne omenapuut lisääntyvät vain ihmisen kuoleman kautta. Jos ihminen syö yhden noista omenoista, niin hän kuolee hetken perästä. Seuraavana keväänä hänen mätänevästä ruumiistaan nousee omenapuunverso. Jokunen vanhus väittää vieläkin tunteneensa ihmisen, joka olisi syönyt yhden omenan ja kuollut. Tuon epäuskoisen ihmisen ruumiiseen he eivät uskaltaneet kajota kirouksen pelosta, mutta he vannovat ruumiin versoneen uuden omenapuun laaksoon. Arviolta laaksossa kasvaa 1300 omenapuuta.

(Henkilökohtainen muistiinpano: Kaikkia tarinoita en usko, mutta laakson ilmapiiri epäilyttää minua. Aivan uteliaisuuttani päätin kokeilla, miten omenat vaikuttavat vampyyriin. Söin yhden omenan. Makua en tietenkään maistanut, mutta mehukas se omena oli. Mielenkiintoisinta tuossa omenassa oli se, että se vei minulta verenjanon vuorokaudeksi. No, eihän se ole läheskään yhtä nautinnollista syödä kylmää omenaa, kuin tuntea elävä ja lämmin veri huulillaan. Kuitenkin noilla omenoilla selviäisin hengissä.)

Spiritismi

Alla on vertauksen vuoksi suora lainaus tarinasta, jonka itse kuulin Acholin kertomana:

"Minä, olen Achol. Yksi heistä, joita kutsuttiin Tolkitorin nekromansereiksi. Veljeni suojeli minua aina. Hän suojelee minua vieläkin. Hänelle minä juttelin ja nyt kuolemassa me olemme yksin. Hän vihaa minua. En ymmärrä. Me menimme Valmariin pelastin hänet elämältä. Annoin hänelle ikuisuuden ja jaoin kaikki salaisuudet. Hän on minulle velkaa. Missä minä olen...? Olen eksyksissä... Minne minä menen. Kaikki alla on valkeaa. Missä on tavoite. Se on Tolkitorissa. Kaikki kuiskailee ympärilläni HÄN ei saa kuulla minua. HÄN ei saa löytää minua. En tahdo sinne. Siellä on jotain tuntematonta. En mene sumuun. Minä haluan olla ikuisesti. Rummut! Ne kutsuvat niitä minä seuraan. Ne ovat äänettömät rummut. Ne tulevat sinusta. Minä olen täällä. HÄN ei ole löytänyt minua. Täällä jossakin haisee kadotus. Täällä jossakin haisee HÄN. Minä menen pois."

Tämä oli se, minkä Acholin aave kertoi ensimmäisellä kerralla. Käsittääkseni HÄN on itse Volaris, jota Achol pelkää. Huvittuneena tajusin, että ainoastaan elävät eivät pelkää tuntematonta. Tuntemattoman pelko on ilmeisesti osa ikuisuutta. Seuraavassa katkelmassa käy ilmi, että monet epäkuolleet aistivat elämän tavallaan äänenä. Achol puhui rummuista, mutta tosiasiassa ne rummut olivat tovereideni sydämensykkeet ja veren kohina. Seuraavana yönä kohtasimme Acholin uudestaan:

"Rummut! Minä kuulen kutsunne. Aah! Ihana elämän syke! Minä tulen. Taas täällä. Mutta missä? Kuka sinä olet? Minä olen Achol. Olen yksi heistä, jotka suojelevat tätä uinuvaa saarta. Me ja lohikäärmeenhenki. Se henki lepää suojellen. Se suojelee myös meitä. Blufferam oli viisas mies. Nyt hän on osa lohikäärmeen sielua. Kaikki kävi niin nopeasti. Pohjoisen kylmä tuli tuhosi kaiken, mitä rakensimme. Minua paleltaa. Missä minä olen? Sinä olet tuttu. Minä olen Achol, ei, oikeasti minä Olen Paroni Praynor Stans, minun valenimeni on Achol, etteivät he löydä minua... pohjoisen kylmä tuli. Achol oli minun parhain oppilaani. He tuhosivat hänet, siksi minä valitsin peitenimen. Etteivät he löydä minua. Kauan minä piileksin. Puu kaikui. Leposijani. Arkkuni. Siellä mietin ja löysin todellisen minäni. Achol pelasti minut. Hän oli tärkein heistä. Minulla oli 20 oppilasta ja heistä tärkein oli Achol. Minä olen Praynor Stans. Sitten he tulivat. Minä kerroin kuka olen. Sanoin, että olen Achol. He uskoivat... Typerät kuolevaiset. Minä olen elänyt kauan. Minä olen itsensä kuoleman kukistaja. Minun on valta ja voima. ...typerät kuolevaiset. He pakenivat, raukat. Eivät nähneet totuutta. Minä olen totuus. Totuus on kaunis. Minä olen molthar. Minä elän ikuisesti. Pois kylmä tuli. Minä vihaan pohjoista. Mavalaiset ovat saastaa. Mutta silloin, kun saasta saavuttaa saaren, me tulemme. Tämän vannoi yksi meistä. Yksi minun opetuslapsistani, mutta ei se tärkein…"

Tuota jaaritusta ja sekavaa tietoa kuuntelimme yö toisensa jälkeen. Sessioiden lopussa aina keskustelimme, teimme muistiinpanoja ja yhdistimme kuulemamme. Minä otin hommakseni kirjata tutkimuksemme lopulliseen muotoonsa ja etsiä vaadittavat faktat. Kaikkea edellä mainittuja muistiinpanoja ei pidä ottaa totuutena, vaan todennäköisimpänä vaihtoehtona totuudesta.

Loppusanat

Kaikenkaikkiaan Tolkitorin tapahtumat saattaisivat edesauttaa ihmisiä ymmärtämään hieman kokonaisvaltaisemmin kuolemaa ja kalmanvelhoja. Ne veriteot, joita kalmanvelhot tekivät, olivat näille se ainoa keino selviytyä. Kaikella on tarkoituksensa myös kuolemalla.

Henkilökohtaisesti minua harmittaa, että en löytänyt ratkaisua kalmanvelho Thanesin salaisuuteen. Mutta joskus on mielekkäämpää tavoitella, kuin saavuttaa päämäärä.

12. Lohikäärmettä v.212 Kolmen kuun aikaa
- Chorne Thanes -

Lähteet:

Achol Menrosin aave, yksi Tolkitorin kalmanvelhoista
Tuntemattoman vartijan henki noilta ajoilta
Tuntemattomia henkiä noilta ajoilta
Tolkitorin nykyiset kansalaiset - suullisesti haastateltu
Sisäpiirin aikakirjat
Tolkitorin aikakirjat
Vtvk:n Suuri kirjasto ja Kadonnut kirjasto:
- Caionin aikakirjat
- Tarinoita ja myyttejä
- Legendat ja historian henkilöt
- Melnin kansat ja olennot
- Kadonneet kansat
- Pyhät kirjoitukset
- Arkaainen magia ja sielut - Blufferaim