Kuutornit

Johdanto

Kuiden historia

Näin oli silloin joskus. Kun jumalten aika oli koittanut ja he vetäytyivät ajan tuolle puolelle. Myös kuiden mahti hiipui paljon vähäisemmäksi, kuin se aikoinaan oli ollut. Thealan vetäytyessä myrkyn syvä vihreys kaikkosi Duirista. Sanotaan, että viimeinen jumalista, joka viipyy ajan tällä puolella, on An'Gaia. Hän suri Duirin synkeää menneisyyttä ja sen vaikutusta kansoihin, siksi An'Gaia kurotti kätensä ja koski Duiria. Samalla, kun tuo kuu sai värikseen äitimaan pehmeän vihreän siunauksen. Duirin synkeä vaikutus siirtyi pimeän maan mustaan sydämeen.

Aikaa kului ja sekasorron sydämestä sikisi Gxotar. Ja niin Kaaoksen aika koitti ja hän hallitsi maailmaa lujalla ja sekasortoisella otteellaan. Maailma meni entistä sekaisemmaksi. Kuut unohtivat järjestyksensä ja alkoivat nousta ja laskea öisin miten niitä huvitti. Kenta ja Astar olivat "Sisarukset." Astar oli vahva mieshahmo, joka kulki edellä ja näytti tietä valaisten öisiä katuja serkkunsa Ornan kanssa. Kenta oli Astarin sisko ja kooltaan pienempi ja väriltään vaalean violetti Astarin ollessa hyvin haalean turkoosi ja lähes Ornan kaltainen vaalea. Kenta seurasi veljeään mutta Astarin ollessa täysi hän jäi veljensä varjoon. Astar kuvasti kansalle tulevaisuutta, toivoa ja tiennäyttäjää. Kentaa pelättiin, koska sen väri oli ilkeä ja antoi veljelleen joskus oudon punakan hohdon turkoosin sijasta. Kenta ei koskaan näkynyt kokonaan täytenä vaan jäi aina Astarin tai Ornan varjoon. Kenta kuvasti kansalle epäonnea sekä ennusti menetystä.

Kun kaaos oli hallinnut Melniä jo liian monta vuotta, sen sekasorron keskeltä nousi kirkas tähti kaaoksen yöhön. Tuo tähti oli jumalatar Guedala ja siitä alkoi uusi aikakausi. Guedala korjasi monia kaaoksen aiheuttamia tuhoja. Yksi näistä tuhoista oli kuiden kierto. Lain käsi järjesti kuut nousemaan ja laskemaan jokaisen vuorollaan. Ensin kulki Orna ja ensimmäinen viikonpäivä nimettiin hänen mukaansa. Seuraavana yönä nousi ja laski Duir. Kolmantena yönä kulki Astar ja neljäntenä sisarensa Kenta. Viikon viimeisenä yönä lipui yötaivaan halki Dinia ja hän päätti viikon. Vielä nykyäänkin viikkoon kuuluu viisi päivää ja jokaisella viikonpäivällä on nimi yhden kuun mukaan. Jopa Guedalan hallintoajan jälkeenkin, kuut jatkoivat öidensä jakamista. Vuorottelua kesti aina Ihmeiden ajan tuhoisaan loppuhetkeen asti.

Kolmen kuun ajan alkaessa ja koko Melnin taistellessa tasapainon miekan terävällä kärjellä, törmäsivät sisarukset toisiinsa hajoten kolmeen osaan ja syöksyen taivasta alas kolmena yönä ja kolmena päivänä. Tällöin meri värjäytyi punertavaksi ja kansa uskoi jumalten kuolleen. Näin alkoi kolmen kuun aika. Vain harvat muistavat näitä sisaruksia ja jotkut ennustavat heidän palaavan takaisin kolmena jona lähtivät. Kahden kuun poistuessa ja Melnin vavistessa jotakin kuitenkin jäi. Kuutornit säilyivät, myös ne kaksi viidestä, jotka muistuttivat näistä kahdesta sisaruksesta.

Yleistä

Ornan torni

Valonsalit ovat holvimainen luolasto, johon Ornan torni tuo vuorokauden ympäri valoa. Salit on maalattu kauttaaltaan valkoisiksi ja komeimmat salit koristeltu lisäksi marmorilla ja hopealla. Suoraan tornin alla sijaitsee suuri titaanin hauta. Tarkkaan ei tiedetä kuka siellä lepäävä titaani on, mutta oletetaan hänen olleen Titaanien hallitsijasuvun viimeinen tai viimeisimpiä.

Titaanit ilmeisesti palvelivat samoja jumalia joita nykyäänkin palvotaan. Puolituiset osasivat kertoa, että nämä kookkaat ystävät palvoivat suurta tuntematonta, jota he kutsuivat "yhdeksi." Valonsaleista löytyy paljon kunnioittavia tekstejä "pyhyydelle", "yhdelle pyhälle" ja "herralle." Titaanit palvelivat tiettävästi myös muita jumaluuksia tai olivat paremminkin niiden kanssa tekemisissä.

Tornin alapuoleista huonetta kutsutaan henkien kanavaksi, koska huone on suunnattoman kaunis ja koristeellinen ja siellä valon voi sanoa olevan käsin kosketeltavaa ja erottuvan kaikesta selkeästi valoksi. Titaanin hauta sijaitsee koristeelliseen lattian alla. Lattia on yhtenäinen eikä siinä näy saumakohtia tai mitään rajoja. Se on kuin suoraan yhdestä kivestä veistetty. Hautahuoneen lattia on koristeltu arvokkaasti hopealla ja on myös häikäisevän kirkas. Riimut ja kuvat kertovat siellä lepäävän titaanin suurteoista ja taisteluista lohikäärmeitä vastaan. Harvat hautaa tutkineet henkilöt epäilevät, että hautahuoneen alta voisi aueta uusia hautahuoneita vanhempiin kerroksiin. Huone vaikuttaa seinien kirjailuiden perusteella siltä kuin se olisi aiemmin jatkunut pitkälle alas. Tämän perusteella olisi yksi korkea huone vuosisatojen mittaan jakautunut useiksi matalimmiksi hautahuoneiksi aina hallitsijan kuollessa. Salin seinät ovat marmoria ja hohtavat valoa takaisin huoneen keskelle. Mistään salin osasta ei löydy pölyä ja ilma tuntuu kaikkialla raikkaalta ja helposti hengitettävältä.

Henkien kanavasta valo hajoaa muualle saleihin energiavirtoina. Virtoja ohjaavat tuntemattomat voimat, jotka sykkivät holvien seinissä vieden valoa kuin nuori sydän verta suonistoonsa. Salit ovat tyhjät vain niille, jotka haluavat ne tyhjinä nähdä, toisille salien henkinen eläväisyys aukeaa heti ja huuhtoo mielen kuin rantakiviä huuhtova aalto. Ne, jotka näkevät salit tyhjinä näkevät vain muinaisen käsitaidon koristeellisuudet ja jatkuvan valon. Kun taas ne, jotka kykenevät näkemään Valonsalien tarkoituksen, pitävät sen ikuisesti omana tietonaan, joko haluamattaan sen kätkeytyessä heidän mieleensä tai antaessaan lupauksen sen salassapidosta. Molemmissa tapauksissa kokemus on vähintäänkin matkan arvoinen ja parhaimmillaan mielen lähes hulluuden partaalle vievä vesivirta.

Ornan siunaus

Tuo tieto pyyhkii intuaalin mielen, tunteet sekä aistit ja jättää jäljelle vain synnynnäisen kyvyn omaksua ja sopeutua. Virtaus näyttää maailman olemuksen sekä olevaisuuden muodot "katsojalleen" sellaisena kuin ne kaikessa todellisuudessaan ja täydellisyydessään ovat, puhdistaen mielestä harhaopit ja valaisten uuteen ajatteluun sekä ymmärrykseen. Tieto taistelevasta maailmasta lohikäärmeen selässä, tieto tulisesta linnusta joka paistaa vain pienen osan siitä kaikkeuden valosta, tieto omasta mitättömyydestä sen olevaisuuden rinnalla, tieto maailmamme, EI, maailmojemme mitättömyydestä olevaisuuden ja olemattomuuden rinnalla. Tieto kaikkeudesta, jota ei intuaaleille synnynnäisesti ole suotu, jättää näkijänsä yksinäiseksi tämän tiedon kanssa… Itku, suru, pelko ja avuttomuus valtaavat näkijän mielen virtauksen loputtua, elämä näyttää turhalta, rakastetut ystävätkään eivät merkitse mitään kaikessa mitä näkijä todisti, mutta silti ne voivat olla ainoa toivo, joka pelastaa "tiedon uuden haltijan" hulluuden umpikujasta. Näky on niin vahva, että se murtaa mielen ja valitsee näkijöiksi vain ne, joiden mieli on vahva ja selviytyy näystä. Tieto, se muuttaa mieltä. Ennen niin rakastavasta saattoi nyt tulla niin kyyninen ja kylmä. Joskus niin musta sydän oli nyt muotoutunut valoisaksi ja kauniiksi vain antaakseen omistajan elämälle edes jotain merkitystä tässä loputtomassa maailmassa. Virtaus muuttaa ja mullistaa näkijänsä mielen, riippumatta mielenkantajan halusta ja/tai haluttomuudesta. Virtaus ei muuta kuitenkaan turhaan sydäntä ja joskus ei ollenkaan, tiedon taakka ja elämän tarkoituksen täyttyminen ja ennen kaikkea elämän tarkoituksen selviäminen kuolevaiselle muuttavat käsitykset, mielen ja sydämen. ...Sitä, sitä on Ornan tornin huuhtovat tyrskyt rantaisissa kallioissa, oudot pulssit sen koristeellisten salien seinissä, sitä on sen sanoma, totuus, mutta vain sen valitsemille ja tiedon arvoisille. Muille se on pelkkä uskomaton kauneus, täydellisyys ja kylmävärähdys selkärangassa…"

Lini´Ala Adiqwie Vaokith - Tiedonkantaja

Duirin torni

Ensimmäisinä nuorista kansoista, salohaltiat löysivät tämän syvimmän viidakon ihmeen. Salohaltiat kutsuivat tätä puuta nimellä "Aedil'Angaia", joka tarkoittaa Äiti-maan esikoista. Nimitys onkin varsin osuva, koska tämä torni nousee korkealle viidakon lehvästön yläpuolelle. Mahtavuudessaan torni antaa ymmärtää, että metsä on kasvanut siitä, eikä se metsästä. Haltiat rakensivat kaupunkinsa kunnioittavan matkan päähän puusta ja alkoivat päivittäin vierailla puun luona ja hoivata tätä. He pyhittivät puun An'Gaian palvontaan. Tällöin kasvava torni oli vielä avoin kaikille kansoille. Niin ihmisille, kääpiöille kuin paladreillekin, sillä An'Gaia on vakaa ja tasapuolinen kaikkia kohtaan. Alun myötä haltiat oppivat tuntemaan puutaan ja he pystyivät muovailemaan sen kasvua paremmin haluttuun suuntaan. Tässä vaiheessa puusta alkoi muodostua enemmän tornimainen ja se sai korkeutta lisää kasvaessaan enemmän pystyyn. Tornia ei siis varsinaisesti ole rakennettu, vaan se on suurimmaksi osaksi kasvanut ja haltiat ovat aikojen kuluessa vain pyrkineet "ohjailemaan" sen kasvua haluttuun suuntaan.

Tornin alaosista levittäytyvät suuret suurilehtiset oksat metsän ja puun juurella sijaitsevan suojärven päälle. Tornin yläosa on muotoutunut harvaoksaiseksi ja kalteva sammalpinta antaa useille muille lajeille loistavan kasvualustan. Tornin alaosan seinämiä peittävät monet erilaiset köynnöskasvit, sekä naava- ja sammalkasvit. Tornin päärunko on huomattavan kalteva. Kaukaa katsottuna tornin näyttäisi kaatuvan hetkenä minä hyvänsä. Haltiat uskovat, että puun pystyssä pysymisen tekee mahdolliseksi An'Gaian siunaus. Toiset taas perustelevat puun järkyttävän reilun 50 asteen kulman mahdolliseksi mahtavan juuriston takia. Metsän maaperä on kuitenkin varsin vetinen ja multainen ja paikkapaikoin jopa soinen, siksi ei luulisi, että juuristolla olisi riittävästi kokoa ja voimia pitää korkeata tornia pystyssä pehmeän maan keskellä. Kalteva puupinta kantaa omien oksiensa lisäksi runkoa verhoilevaa "omaa viidakkoaan." Runko kuhisee elämää ja pienet tulikeijuyhteisöt ovat ottaneet sen asumukseen. He saavat pimeän aikaan torniin "syttymään" kauniit oranssinhehkuiset liikkuvat valot. Keijut hoitavat puun korkeita osia ja saavat vastineeksi turvallisen kodin.

Tornin mahla on erittäin haluttua. Sen uskotaan parantavan kaikki sairaudet ja jopa herättävän koomasta. Tornin pyhyydestä johtuen, tämän mahlaa ei saa valuttaa kuin An'Gaian ylipapittaret kolmena päivänä vuodessa. Nämä päivät ovat vuoden kolme ensimmäistä päivää: Tiiman tähtivuoron ensimmäisestä päivästä kevätpäivän tasaukseen.

Mahlan määrä on kuitenkin vähentynyt merkittävästi sitten "vanhojen hyvien aikojen." Sodan jälkeen saatavan mahlan määrä väheni kahteen kolmasosaan entisestä. Mustan auringon sodalla uskotaan olleen muitakin seurauksia. Haltiat väittävät, että puun kasvu olisi heikentynyt ja osa alimmista suojaa antavista oksista osoittaisi kuihtumisen merkkejä. Sodan aikaan myös Duirin torni joutui toistuvien kaaosten joukkojen hyökkäyksen kohteeksi. Gxotarin armeijoiden hyökätessä tornia vastaan he kohtasivat ennennäkemättömän kovan vastuksen: luonnon. Tornia suojelivat niin eläimet kuin muutkin sademetsän pedot ja asukit. Tornin ympärillä metsä lumoutui ja pidätteli vastustajia loitolla. Ne, jotka pääsivät puulle asti, saivat nuoliryppäitä niskaansa haltioiden jousista. Tällöin metsänpeikot kaatuessaan vihollisen edessä kastelivat maaperän omalla verellään ja jättivät muiston sodasta torniin vielä pitkäksi aikaa. Gxotarin kukistuttua Duirin torni sai hengähdystauon ja veti vettä juuristoonsa. Metsänpeikkojen verellä saastunut pohjavesi sekä maaperä turmeli puun ja se heikkeni. Tällöin puu kallistui lisää nykyiseen kulmaansa asti. Tornin ollessa heikkona ja kasvun ollessa hidasta eivät haltiat ole päässeet ohjaamaan kasvua takaisin kohti taivaita.

Ayltheran "Siunattu koti"

Aivan tornin juurella sijaitsee monikulttuurinen kaupunki, Ayltheran, jota ylläpitävät pääasiassa vapaamieliset haltiat. Kaupunki rakennettiin aikoinaan suojelemaan kaikille tärkeää tornia. Ajan myötä kaupunki kuitenkin kasvoi kasvamistaan ja synnytti paljon elinkeinoja sekä kauppaa.

Vielä nykyäänkin kaupunki on kohtalaisen kokoinen, mutta vahvasti eristäytynyt. Ennen kaupunki oli avoin kaikille kuten myös torni, mutta Mustan auringon sodan jälkeen portit on pidetty visusti kiinni ja kaupunki on vaipunut pikkuhiljaa unholaan. Kauppareitit ovat kasvaneet umpeen ja omavaraisuus on syntynyt avoimen asenteen ja kaupankäynnin tilalle. Torni on hiljalleen menettänyt merkitystään ja vanhat ja viisaat maailmaa nähneet haltiat ovat aikojen kuluessa keränneet tietoaan puutornin saleihin ja antaneet täten tornille tiedollista arvoa.

Ulkopuoliset ovat alkaneet jopa arvella, että torni pitäisi sisällään haltioiden aikakirjoja. Kaikenlaisia arvailuja on ollut ja viimeaikoina kysyjiä on porteilla taas riittänytkin. Kaupunkiin jotkut kyselijöistä ovat hyvästä syystä päässeetkin, mutta tornin lähelle pääsy on mahdotonta jatkuvan vartioinnin ja tarkkailun vuoksi. Kaupunki koostuu kolmesta osasta: Muurien ulkopuolinen osa, ensimmäinen muurien sisäpuolinen osa ja sisäosa, joka ympäröi tornin juurta. Sisäosa käsittää myös tornin alaosissa sijaitsevat rakennukset ja asutukset. Sisimmässä osassa toimii kaikki torniin liittyvä toiminta sekä temppelit. Sisimmässä osassa saavat kulkea ainoastaan paikalliset haltiat sekä erittäin harvat ja valitut muiden rotujen jäsenet. Ensimmäinen muurien sisäpuolinen kaupunginosa taas toimii alkuperäisväestön asumisalueena. Uloin muurien ulkopuolinen osa oli muinoin kiivas kauppapaikka. Ulkopuolella pidettiin paljon markkinoita ja kauppiaat asustelivat lähellä puotejaan. Nykyään kauppa on kuollut ja vain harvat ovat jääneet asuttamaan ulkopuolista aluetta, joka on käynyt kovin vaaralliseksi, metsän kuhistessa petoja.

Muinoin, ennen sotaa torni kasvatti laajalla alueella ympärillään lumottua metsää, jossa oli turvallista kulkea. Tornin heikennyttyä on metsissä liikkumisesta tullut vaarallista. Ja osa asukeista on muuttanut pois uskoessaan, että torni ei ole ainoastaan heikentynyt vaan on kuolemassa. Toiset jäljelle jääneet taas uskovat, että torni on suojautunut ja tehnyt metsästä vaarallisen koska tornia on uhattu. Nykyään tornille pääsy on joka tapauksessa vaikeaa polkujen kasvettua umpeen ja ympäröivän metsän vaarallisuuden vuoksi. Vain harvat samoajatkaan uskaltavat lähteä oppaiksi tuolle tornille edes pussillisesta agaria.

Dinian torni

Tie tornille käy vuoren läpi. Tornia ympäröivät maanalaiset käytävät muodostavat labyrintin, jota kutsutaan "Lasiseksi painajaiseksi." Sisäänkäynti labyrinttiin on arviolta 5 kilometriä tornista lounaaseen. Puhutaan myös, että labyrinttiin olisi toinen sisäänkäynti meren alla, mutta siitä ei ole saatu koskaan minkäänlaista varmuutta. Lounainen sisäänkäynti on yleensä lumivallien peitossa. Lämpiminä kesinä lumivalli saattaa sulaa ja paljastaa avonaisen suuaukon tuohon Lasiseen painajaiseen. Sanotaan että, "Viisas ja mieleltään levollinen, tiensä löytää läpi labyrinttien." Ilmeisesti tämä sanonta viittaa meditaatioon ja siihen, että oikean tien etsimiseen pitää fokusoida ajatuksensa täydellisesti määränpäähän. Kokonaisuudessa labyrintin laajuutta on mahdotonta tutkia. Kuitenkin mestari Lefargos onnistui tutkimaan sen verran, että labyrintti ainakin kattaa koilliseen sen 5 kilometriä tornille ja labyrintin suuaukolta etelään toiset 5 kilometriä. Lefargos käytti tutkimuksissaan mitä ilmeisimmin apuna koulutettuja lepakoita.

Labyrintti on monikerroksinen ja johtaa lopulta vuoren kupeelle, josta on näkymä tornille. Loppumatka varsinaisen tornin juurelle on noustava jäistä kiemurtelevaa vuoripolkua pitkin viiman ja lumituiskujen armoilla.

"Siinä silmieni edessä uhmaten taivaanlakea, tämä torni suorastaan laulaa äänetöntä hymniään Dinialle."

Tornin materiaali on sinistä kristallia, johon on sekoittunut hieman yön mustaa obsidiaania. Torni on erittäin koristeellinen ja silmiähivelevän kaunis. Se on jykevä ja valtavan suurelta kristallikiteeltä näyttävä rakennelma, jonka särmikäs terävä kärki kapenee kohti taivaita. Dinian torni hohkaa kylmän-sinertävää valoa, aivan kuten kuunsakin, jäisen ulkokuoren läpi. Torniin astuttua kaikki vuorten ja tuulen huudot loppuvat ja lämmin ilma kohtaa kulkijan kasvot.

Dinian tornin sisääntulosali on suuri ja valoisa. Salin avaruutta korostaa vielä sen särmikkäät ja osittain läpinäkyvät seinät ja niiden takana aukeavat mykistävän kauniit vuoristomaisemat. Valo, joka siivilöityy auringosta, valaisee salin kirkkaasti päivisin. Auringon valo heijastuu tornin läpikuultavista seinistä niin useista paikoista, että selvää varjoa ei synny, vaikka intuaali seisoisi keskellä salia valoisimmassa paikassa. Yöllä Dinian lipuessa taivaalla sen valo luo käsinkosketeltavan salamyhkäisen tunnelman tornin saleihin. Vaikka silloin paikan täyttääkin salaperäisen sininen valo ja syvän siniset varjot, edes huononäköinen vanhus ei voisi rehellisesti sanoa paikkaa pimeäksi. Salien varjot tuntuvat kuiskivan ikuisuuksien alle hautautunutta tietoa, jota on kuitenkin mahdotonta ymmärtää. Salaperäisen sininen valo vastaavasti tuntuu, kuin se kiusoittelisi katsojaansa tietämyksellään verhotusta tulevaisuudesta. Nuo valojen ja varjojen "kuiskaukset" ovat kuin lasia: näet sen mutta et osaa sanoa minkä näköinen se on.

Harvassa ovat ne, jotka oikeasti ovat koskettaneet Dinian tornin kylmiä ulkoseiniä ja vielä harvemmassa ovat ne, jotka ovat sen ovista käyneet. Legendan mukaan Chorne Thanes on nähnyt ja kirjoittanut maailman menneet ja tulevat Dinian tornin saleissa. Dinian torni on nykyisten kuiden torneista vähiten tutkittu ja tunnettu. Suurimmalle osalle Melnin kansoista se onkin vain pelkkä legenda. Ne, jotka ovat yhdessä tornissa käyneet, kuitenkin tietävät Dinian tornin olemassa olevaksi. Ne, jotka ovat Ornan tornin nähneet ja kuulleet Valon salien puhuvan, tietävät mitä lähtevät etsimään mutta eivät osaa kertoa tarkalleen mistä. Muiden kuiden torneista katsottuna täyden Dinian aikaan, pystytään näkemään Dinian torni. Kuitenkin se tuntuu olevan kuin horisontti: näet sen, tiedät missä se on ja tiedät myös, että et koskaan saavuta sitä.

Lasinen painajainen

Labyrintin käytävän poikkileikkaus on yleensä kuin pyöreäkulmainen neliö. Seinien ja lattioiden liitoskohta on pyöreä eikä siitä pysty erottamaan, mistä lattia alkaa tai mihin seinä loppuu. Pääsääntöisesti labyrintin käytävän leveys ja korkeus ovat noin kolme metriä. Jossain päin käytävän leveys tai korkeus saattavat olla jopa viisikin metriä. Aivan kuin tarinan tuliolento (ks. alla) olisi kulkenut hitaammin ja ehtinyt sulattaa enemmän tilaa ympärilleen. Käytävä saattaa päättyä joko pieniin levennyksiin tai suuriin pyöreähköihin halleihin, joiden katosta roikkuu mustia lasittuneita tippukiviä. Hallin lattiat ovat yhtä pyöreitä ja koveria kuin katotkin, joten ne muodostavat pyöreähkön kokonaisuuden. Tämän melkein pallonmuotoisen salin seinän leveimmästä kohtaa saattaa lähteä yksi tai useampi lähes neliskanttisen muotoinen käytävä.

Labyrintin käytävien seinät, katto ja lattia ovat yleensä likakerroksen peittämät. Likakerroksen alta seinät, katto ja lattia tuntuvat olevan kuin mustaa lasia. Se on aivan yhtä heijastavaa, kiiltävää ja kylmää kuin lasi. Katossa on jotain kohoumia aivan kuin valumia, jotka eivät olisi paljoakaan ehtineet valumaan ennen jäähtymistä. Vuosisadat, maan liike ja routa ovat liikuttaneet labyrintin perustuksia sen verran, että sen seinämiin on tullut useita säröjä. Nämä säröt tihkuvat kosteutta ja lämpimimpinä kesinä niistä oikein lirisee pieniä vesinoroja. Keskimäärin kerran kymmenessä vuodessa on tarpeeksi lämmin kesä, että sulava lumi pääsee tunkeutumaan katon ja seinien raoista ja täyttämään lattiat vedellä. Kun lämmin aika on ohi eikä uutta vettä tule käytäviin, niin vesi haihtuu tai valuu lattian rakoihin. Hiljalleen tuo vesi sotkee mahdolliset vuosien saatossa tulleet jäljet labyrintistä.

Ne jotka kerskuvat käyneensä noissa käytävissä tietävät kertoa, että siellä vaeltavat elävätuli ja menneisyyden aave. Eläväntulen kerrotaan olevan tulinen kasvinkaltainen olento, jostain unien takaisesta maailmasta. Noissa käytävissä tuo olento kulkee päämäärättä luoden lisää tunneleita ja tuhoten vanhoja käytäviä. Tuo olento on valkohehkuinen, joka hiljalleen leijuu eteenpäin ja päämäärättä saattaa kääntyä mihin suuntaan hyvänsä. Olennon liekkien kuumuus sulattaa vuoren maamassan sen ympäriltä lasimaiseksi pinnaksi käytävien seiniin, kattoon ja lattiaan. Siitä ei ole tietoa, miten olento on joutunut tähän paikkaan ja mikä pitää olennon Dinian tornin alueella. Pystytään vain arvelemaan, että titaanit ovat jotenkin joko vahingossa tai tarkoituksella kutsuneet olennon luomaan tätä verkkaisesti muuttuvaa labyrinttiä. Ehkäpä tämä tarkoitettiin vain omalaatuiseksi monumentiksi Dinian kunniaksi ja mystiikan symboliksi.

Toinen epämääräinen olento, jonka kerrotaan vaeltelevan näissä tunneleissa on menneisyyden aave. Aikoinaan kun maailma oli nuori, niin Qunaidusin hengettärien uskottiin asuvan Dinian pinnalla. Näitä hengettäriä nimitettiin myöskin menneisyyden aaveiksi. Ne olivat Qunaidusin ja Dinian sanansaattajia ja myöskin rankaisijoita. Menneisyyden aaveet laskeutuivat kuunsiltaa pitkin maailmaan ja veivät kuoleman jälkeen rikollisten sielut harhailemaan loputtomaan labyrinttiin: Mustaan kadotukseen. juuri tämän Lasisessa painajaisessa vaeltelevan menneisyyden aaveen sanotaan olevan mahdin sokaisema, joka tuo jopa eläviä rikollisia ihmeellisistä ajoista, paikoista ja maailmoista tähän labyrinttiin. Pääasiassa tämä menneisyyden aave itsekin harhailee paljon tässä labyrintissä, koska jossain syvällä tietoisuutensa rajamailla se itsekin tuntee olevansa rikollinen.

Ne, jotka näitä tarinoita kertovat, sanovat labyrinttiin muodostuneen jopa pieniä yhteiskuntia. Vailla muuta ruokaa kuin toisensa, nämä yhteiskunnat ovat hulluuteen, verenhimoon ja tuhoon tuomittuja. Kuitenkin kannattaa varauksella suhtautua tarinaniskijöiden sepustuksiin. Yhdeksän kymmenestä näistä tarinoista on aina liioittelua ja kerskuntaa. Toisaalta, kuten saagit sanovat: "agarissa on aina kääntöpuolensa." Sopii vain ihmetellä että, mitä se jäljelle jäänyt kymmenes on?

Astarin torni

Valtavan suuret kivenlohkareet ympäröivät Astarin kuilua. Nämä jopa seitsemän metriä sivultaan olevat valtavat tummaa turkoosinvivahteista kiveä olevat lohkareet on veistetty kolmion muotoon. Jokaisen lohkareen päälle on kirjailtu yksi ainoa oudonkielinen suuri riimu. Käsityöstä ja työn iästä päätellen riimu on tehty paljon kivien veiston jälkeen, koska se on karkeaa ja viimeistelemätöntä ja juuri päinvastaista titaanien työhön verrattuna. Ainoa tieto riimuista on, että sellaiset ovat olemassa ja epäilys on, että ne on kaiverrettu kolmenkuun ajalla. Pitkin vuoren rinnettä lepää samantyylisiä kokonaisia sekä pirstoutuneita lohkareita, jotka luultavasti ovat alkujaan oletetusta maanpäällisestä tornista. Nämä kivet ovat olleet jo kauan koskemattomina, paljon kauemmin, mitä kuiden tippumisesta on aikaa. Kivet ovat rapautuneet ja osa on painunut maamassojen alle unholaan. Suurimmat kolmionmuotoiset ja monikulmaiset lohkareet paistavat maan sisästä muistuttaen ajasta, jolloin ne yhdessä hallitsivat Ei kenenkään vuoriston maisemaa.

Tornin alueen ympäriltä ovat vuoren kivimassat sulaneet ja rikkoneet luonnonmuodot rosoisesta vuoren rinteestä. Nämä merkit muodostavat haalean aavistuksen kahden valtarodun kohtaamisesta kaukaisemmilta ajoilta. Kuutorneja tutkineet ovat puhuneet ajasta jolloin lohikäärmeet olivat ottamassa Melnin ohjaksiinsa. Viisaimmat uskovat, että tästä syystä Astarin torni on nykytilassansa, koska lohikäärmeet olisivat hyökänneet tornia vastaan ja ottaneet sen titaaneilta haltuunsa omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa. Tiedetään, että lohikäärmeet osasivat arvostaa Melnin olemusta muovaavaa Astarin kuuta. Lohikäärmeiden kadottua ja lopulta Astarin tiputtua taivaalta ovat vain kysymykset jääneet eloon tästä historiallisesta tornista.

Tarujen mukaan alkuperäisestä rakentajasta on paljon uskomuksia. Yleensä taruissa kerrotaan, että titaanit rakensivat tornit. Paikan nykyinen luonne ja tyyli eivät kuitenkaan sovi titaanien rakennustyyliin. Titaanien rakennukset uhkuvat voimaa ainoastaan arkkitehtuurillisessa mielessä. Toisin kuin tämä torni, joka huokuu voimaa sekä sisäisesti, että ulkoisesti. Usein taruissa kerrotaankin lohikäärmeistä, jotka orjuuttivat kansoja tässä kammottavassa paikassa. Tästä syystä Astarin tornin rakentajien kerrotaan myös olleen lohikäärmeitä. Paikkaa ei ilmeisesti aktiivisesti nykyään käytetä sen vaikean sijainnin takia. Täysin hylätty tämä paikka ei kuitenkaan ole, sillä puhutaan, että toisinaan vuorilla on havaittu liikettä.

Nykyään Astarin tornin kuilu luo turkoosin värisen valtavan, jopa satoja metrejä korkean valopatsaan kohti laivaan lakea. Tämä valopatsas ilmestyy aina auringon laskun jälkeen niinä päivinä, joina Astar olisi ollut täysi. Kuilu, josta valo saa alkunsa, on hyvin syvä ja itse asiassa tämä kuilu on valtavan tippukiven ontto sisus. Halkaisijaltaan tämä valtava kuilu on noin 50m ja se saa alkunsa vuoren kupeesta kadoten suoraan alaspäin syvyyksiin. Nykyään Astarin torni on siis oikeastaan väärinpäin oleva torni maan sisään. Tämä valtava tippukivi roikkuu valtavan lähes puolipallonmuotoisen onkalon katosta. Tippukivi on täysin ontto, eli ulkopuolelta katsottuna vaikuttaa vain siltä kuin vuoren kupeesta lähtisi suuri kuilu, todellisuudessa tämä on siis tippukiven ulospäin näkyvä osuus. "Korkeutta" maansisäisellä tornilla on noin 200 metriä. Onkalon pohjalla lainehtii maanalainen "Kadotettujen sielujen lammeksi" kutsuttu järvi, jonka syvyyttä voidaan vain arvailla.

Kadotettujen sielujen lampi

Ne harvat, jotka ovat paikasta tietoisia osaavat kertoa, että sadevesi on valunut vuosisatojen saatossa tippukivestä luolaan ja täyttänyt ennen niin suuren ja korkean onkalon lähes täyteen vettä. Kammioon ei tiettävästi johda sisäänkäyntejä ja tippukiven läpi ei pääse kuin ilma, vesi ja järven vahva valo. Sisäänkäynti on voinut käydä jostakin onkalon syvyyksistä jota peittävät nyt suuret vesimassat. Kammion halkaisija on noin 500 metriä ja lampi täyttää koko kammion pohjan siten että kammion seinät nousevat suoraan lammesta, eikä rannalle jää yhtään kävelytilaa. Kammion seiniä kiertää kielekkeitä ja portaita joista voi vielä aistia titaanien käden jäljet. Työ sulautuu kiven luonnollisiin muotoihin uskomattoman kauniisti. Ei osata sanoa varmaksi, onko kivi tarkoituksellisesti jätetty lähelle omaa luonnollista muotoaan vai eikö sitä vain oltu ehditty veistää koristeellisemmaksi. Oli miten oli, näky on vaikuttava. Kammiota kiertävillä kielekkeillä on kivisiä hyllyköitä ja syvennyksiä, joilla lepää ihmiselle käsittämättömiä ja outoja kirjan kaltaisia eepoksia. Oletettavasti nämä ovat joko titaanien tai lohikäärmeiden muinaisia esineitä. Vain kammiossa vieraillut voi vastata kysymyksiin kammion "aarteita" koskeviin kysymyksiin. Joko sattuma on muovannut paikalle uuden tarkoituksen tai vanhat tarkoitukset ovat haalistuneet uusien tieltä.

Tuo tornin alla sijaitseva vesiallas on Kadotettujen sielujen lammeksi kutsuttu maanalainen järvi. Järven pinnan alle katsottaessa voi portaita ja kielekkeitä nähdä niin pitkälle kuin petolliset vedet paljastavat silmälle. Lammen vesi on hyytävän kylmää ja synkkää ja lammen on sanottu olevan pohjaton. Lammen aina tyynessä pinnassa voi havaita jatkuvaa tummien varjojen liikettä aivan kuin jokin elävä liikkuisi kaiken aikaa pinnan alla.

Nimensä Kadotettujen sielujen lampi on saanut siitä, että uskotaan kaikkien kadotettujen sielujen päätyvän sinne. Kadotettuja sieluja ovat henkilöt ja olennot, joita yksikään jumala ei tunnusta omakseen. Kerrotaan, että onkaloa kaivettiin liian syvälle. Sen syvyyden sanotaan yltäneen jopa Tuonelan jokeen asti. Tuonenvirran kerrotaan huuhtoneen kaivajat mukanaan ja sen vesi täytti luolan puolilleen. Silloin veden mukana tuli itse synkkyys luolaan: Kren'htarr tai kansankielellä Sielujenkerääjä. Sen sanotaan olevan hirmuinen monilonkeroinen ja -silmäinen ikiaikainen olento, jonka Toga olisi muinoin karkottanut valtakunnastaan. Tarinat kertovat myös sen keräävän kadotetut sielut aina Astarin ollessa täysi ja edelleen jatkavan sielujen keräämistä vaikkei Astaria enää olekaan.

Kun Astarin olisi määrä olla täysi, syvältä lammesta kajastaa turkoosia valoa, joka heijastuu yläpuolisen kammion kautta ensin maanalaiseen torniin ja siitä taivaalle. Tämän valon sanotaan houkuttelevan niiden kuolleiden sieluja, joilla ei ole jumalaa eikä luvattua valtakuntaa, johon he voisivat mennä kuoltuaan. Valo viettelee nämä kadotetut sielut Kren'htarrin käsiin, kuten kirkas valo houkuttelee yöperhosia. Siellä syvyydessä Kren'htarr muuttaa sielut isoiksi jalokiviksi ja lisää heidät aarrekokoelmiinsa. Jalokivien kerrotaan olevan maailman kauneimpia, koska pakoon pyristelevät sielut saavat jalokivet, kuin liekehtimään kuolettavan kauniilla tavalla.

Kentan torni

Esipuhe

Jos aletaan puhua edesmenneen kuun, Kentan tornista, pitää ensin hieman hahmottaa koko Bergadurin saarimantereen historiaa. Oikeastaan mitään historiaa ei ole. On vain kourallinen myyttejä, joista jokaisen asiasta kiinnostuneen täytyy koota oma totuutensa tai sitten hänen pitää mennä ajassa ainakin 600 vuotta menneisyyteen ottamaan asioista selvää. Tornin, Bergadurin ja sen asukkaiden myytit ovat kietoutuneet toisiinsa hyvin tiiviisti.

Nykyisin Bergadur on vastakohtien saari. Se on muodostunut, sekä suosta, että aavikoista. Bergadur on oikeastaan ei-kenenkään-maata. Haranit ovat asuttaneet saaren viljavimmat pohjoisosat ja sielläkin korkeintaan noin viisikymmentä kilometriä rannikolta sisämaahan päin. Koska Velgadurilla ei ole minkäänlaista mielenkiintoa tähän maahan, se mielletään kokonaisuudessaan osaksi Uusi-Mirionia. Virallisesti ikivanhojen asiakirjojen mukaan se kuitenkin kuului Titaaneiden omistukseen. Koska titaanit ovat kadonneet, se ei siis virallisesti kuulu kenellekään. Pohjoisosia lukuun ottamatta ihminen ei ole vuosisatoihin käynyt saarella, siis näin Caionissa ja Antcashissa uskotaan. Saarella on yksi ainoa poikkeuksellinen kylä, jossa ei asu haraneja. Kylän nimi on Walgathon. Sen kylän sanotaan olevan saarimantereen alkuperäisväestön viimeinen tyyssija. He eivät puhu hurtilia, velmeraa, malania, sagriania tai mitään yleisesti tunnettua kieltä. He eivät myöskään maksa kenellekään muulle veroja paitsi itselleen. He ovat saaren ainoa todistettava "myytti."

Bergadurin historia

Nimettömien vuoristojen laitamilla alkavat nimettömät aavikot ja niiden jälkeen nimettömät suot. Titaaneilla oli omat nimensä vuoristoille, aavikoille ja soille, mutta ne ovat jääneet ajan jalkoihin. Niin kutsutussa Bergadurissa asuvilla ihmisillä oli omat nimityksensä saarimantereelle, kaupunkivaltioille ja muille paikoille. Vanhojen loki- ja kauppakirjojen perusteella nämä ihmiset kutsuivat Bergadurin saarimannerta nimellä Linranes. Lokikirjoista ilmenee myös suurimpien kaupunkivaltioiden nimet ja epätarkat sijainnit. Kaupunkien sijaintipaikoilla saattaa vieläkin olla vanhoja jäänteitä kaupungeista mutta kenelläkään ei ole ollut kiinnostusta tutkia näitä raunioita.

Tosin siihen aikaan, kun titaanit vallitsivat Melnissä, Bergadur oli vehreä ja hyvinvoiva saarimanner. Suot ja aavikot syntyivät vasta Kolmen kuun ajan alussa. Kansoistaan eronneet ihmiset asuttivat saarimannerta. Nämä sekalaiset ihmisjoukot olivat muodostaneet pitkälti toistakymmentä kaupunkivaltiota Bergaduriin. Yhteistä hallitsijaa kaupungeilla ei ollut. Jokaisella kaupungilla oli oma ruhtinaansa, ja kun hän kuoli, hänen pojastaan tuli uusi ruhtinas. Joillakin kaupunkivaltioilla ei ollut ruhtinasta, vaan vanhat suvut muodostivat ylimmän hallintorenkaan: Hanklaanin. Hanklaani päätti kokouksissaan uudet jäsenensä ja kaupungin asiat. Bergadurissa olevat kaupunkivaltiot kukoistivat. Ne olivat suuria ja kauniita.

Eräänä kesänä idästä saapui jättiläismäisiä laivoja. Ne olivat titaanien katamaraaneja. Ne rantautuivat suunnilleen Bergadurin keskiosiin ja siinä sijainnut Quascholin suurkaupunki oli ihmeissään. Rauhallisesti titaanit suuntasivat saarimantereen sisäosiin. Mitään he eivät sanoneet mutta siinä samassa ihmisille tuli sellainen olo, että he eivät tahtoneetkaan tietää titaanien asioista. Heille tuli käsittämätön oivallus, että saarihan oli titaanien. Ei se ihmisille kuulu, että mitä titaanit omalla saarellaan tekivät. Kuusikymmentäkuusi vuotta titaanit asuivat saaren sisäosissa. Ihmiset olivat jo melkein unohtaneet titaanien olon saarimantereella. Kun titaanien aika oli tullut täyteen, vaitonaisina he tulivat jälleen Quascholin rannikolle, josta juuri saapuneet katamaraanit poimivat titaanit kyytiinsä. Sillä kertaa ihmisille tuli sellainen olo, että sisämaahan ei oikein kannattanut mennä. Olihan se vaarallista aluetta. Muun muassa siellä oli paljon harpyijoita, khasleoita ja pienlohikäärmeitä, joita myöhemmin alettiin kutsua wyverneiksi. Noihin aikoihin pienlohikäärmeet olivat kaikkein varteenotettavin uhka koko saarelle. He olivat älykkäitä ja tarpeen tullen tekivät yhteistyötäkin. Vaikkakin hyvin harvoin mitkään olennot saarimantereen sisäosista hyökkäsivät kaupunkivaltioiden kimppuun. Valtioiden elämä jatkui mallillaan titaanien lähdön jälkeen.

Kaikissa Melnin kaupungeissa on omat ongelmansa. Suurkaupungeissa nämä ongelmat ovat suuria. Varteenotettavin ongelma oli rikollisuus. Titaanien jättämien tiettyjen alitajuisten lakiehdotusten varjolla rangaistukset suosivat mieluummin karkoituksia kuin kuolemanrangaistuksia. Rikollisia karkoiteltiin asumattomille saarille ja myöhemmin tavallaan sisämaahan. Oikeastaan rikolliset pääasiassa karkoitettiin saarille ja tätä karkoitusta he pakenivat kielletylle alueelle sisämaahan. Tulos kuitenkin oli sama: rikollisuus väheni kaupungeissa.

Mahdraqun

Vuosikymmeniä kului ja kaupungit elivät omaa elämäänsä.. Karanneet rikolliset harhailivat sisämaassa. He saattoivat saada surmansa petojen, harpyijoiden, khasleoiden ja pienlohikäärmeiden toimesta. Miksi he sitten pakenivat vaaralliseen sisämaahan? Siksi, että siellä sanottiin olevan suurkaupungeista suurin ja kaunein, Mahdraqun. Kerrottiin, että kaupungin keskeltä kohosi valtava titaanien rakentama pyöreä torni. Sen toinen puoli oli rakennettu kullasta, hopeasta ja variikista. Tornin toinen puoli oli rakennettu yönmustasta laavakivestä. Juuresta tornin leveyden kerrottiin olevan valtavan torin kokoinen ja korkeutta sillä oli niin paljon, että pilvisellä säällä sen huippu oli pilviverhon peitossa. Rikkaat rikolliset ja varakkaat varkaat olivat rakentaneet kaupunkinsa tornin ympärille. Vuosi vuodelta se oli kasvanut ja sitä hallitsivat ne, joilla oli eniten varallisuutta. Tämän takia rikkaimmille Mahdraqunin asukkaille olikin tärkeää näyttää varallisuuttaan rakentamalla entistä isompia asuntoja ja palatseja. Siksi taloja koristeltiin kullalla ja hopealla. Huonekalut olivat mestareiden valmistamia ja vanhalla ammattitaidolla koristeltuja. Rikkaiden astiat olivat joko puhdasta hopeaa tai kultaa. Kun varat alkoivat huveta alettiin tehdä ryöstöretkiä merenrantakaupunkeihin. Ryöstäjät pukeutuivat kullalla ja hopealla silattuihin hopeakäärmeen nahasta tehtyihin uljaisiin haarniskoihin ja yön turvin he tekivät järjestäytyneitä iskuja kunniallisten ihmisten kaupunkeihin. Suoraan sanottuna nämä ryöstöretkeläiset olivat melko mahtipontisen näköisiä. Heidän mahtipontinen ulkoasunsa ainakin tuotti hedelmää. He onnistuivat pelottelemaan ihmiset kaaoksen partaalle pelkästään ilmestymällä kumpujen takaa valkoisten hevostensa selässä ja kantaen kirkkaita lyhtyjä. Rannikkokaupunkien urbaanilegendoihin liittyikin voimakkaasti tarinat "valkeista varjoista", jotka imivät uhriensa elinvoimat niin, että uhreista jäi vain luut ja kuiva nahka jäljelle.

Yön tikari

Tämä järjestäytynyt rikollisuus muodostikin ilmeisesti Melnin historian kattavimman rikollisjärjestön, Yön Tikarin. Aluksi tämä järjestö hallitsi vain mahdraqunissa ja myöhemmin se levisi rannikon kaupunkivaltioihin ja sitä kautta Caioniin ja Antcashiin. Järjestön kuri on kova ja sen takia toimiva. Lojaalisuus oli järjestön valttikortti ja se, että Mahdraqun hallitsija eli Yön Tikarin suurmestari oli jollain keinolla saanut haltuunsa Dretanin Täydellisen valheen kristallin. Tuon kristallin vaikutuspiirissä ei kukaan intuaali pystynyt puhumaan totta ja sitä kautta saatiin aina oikea totuus selville.

Tornin historia

Mikä tässä kaikessa oli sattumaa? Mikä oli kohtalon työtä? Mikä osuus oli titaaneilla? Noihin kysymyksiin voidaan vastata vain arvailuilla ja tyhjänpäiväisillä teorioilla. Totuus, jos tämän asian yhteydessä edes voidaan käyttää moista termiä, on se, että titaanit rakensivat torninsa Kentan kunniaksi. Kenta on kaksikasvoinen kuu, jolla on kirkas valoisa puolensa ja musta salamyhkäinen ja pimeä puolensa. Kirjoitusten mukaan Dretan, valheiden jumalatar, loi Kentan omaksi tiedon ja valheen välittäjäkseen taivaalle. Mikä voima sai juuri varkaiden, huijareiden ja murhamiesten rakentamaan kaupunkinsa Kentan tornin juurelle? Sattuma? Kohtalo? Tornin vetovoima vaiko titaanien kielto mennä alueelle? Ehkä titaanit valoivat torniin tiettyä psyykkistä ajatusmallia, joka houkutteli samalla tavalla ajattelevia olentoja luokseen ja kammoksutti eritavalla ajattelevia olentoja.

Tornin vetovoimasta voidaan vain spekuloida, eikä oikein muuta nykyään pystytä tekemäänkään. Nimittäin torni kaupunkeineen ja uskomattomine rikkauksineen, vajosi suohon ihmeiden ajan lopulla. Koko saari koki valtavan ekologisen katastrofin. Meri nieli rannikon kaupunkivaltiot. Vain yksi pieni vuoristokylä säilyi, mutta senkin kohtalosta ja nykytilanteesta tietävät voidaan laskea yhden käden sormilla. Kylän nimi on Walgathos. Se sijaitsee Bergadurin vuoriston kaakkoisosissa, kuten mainitsin siitä jo esipuheessa.

Walgendan uni

Walgathosin asukkaat väittävät olevansa Mahdraqun asukkaiden jälkeläisiä. Kyläläiset elävät vielä nykyäänkin samalla lailla, kuin reilut kaksisataa vuotta sitten elettiin. Kylän johtaja on nainen ja hän kantaa perinteistä nimeä Walgenda.

Tarina kertoo, että reilut 200-vuotta sitten Mahdraqun asukas ja pikkuvaras Walgenda näki unen. Unessa hän kulki läpi öisen Mahdraqun. Hän kulki liittolaistensa* vierestä, yritti puhua heille mutta he eivät kuulleet eivätkä nähneet häntä. Lopulta Walgenda päätyi Tornin juurelle. Kaikki tiesivät, että torniin ei ole ovea. Kaikki tiesivät myös niistä, jotka olivat yrittäneet murtautua torniin, kiivetä sen seinää pitkin tai lentää sen huipulle, jossa uskottiin olevan sisäänkäynti. Ne jotka yrittivät murtautua torniin, syttyivät yhtäkkiä tuleen. He paloivat muiden ihmisten silmien edessä olemattomiin, sinisellä niin kutsutulla "ajatustulella" ja huusivat tuskasta ja pelosta aina viimeiseen liekkiin asti. Unessa Walgenda näki tornin pimeällä puolella, violettia valoa hehkuvan jättiläismäisen oven. Hän päätteli, että tornin ovi näkyy vain unen kautta. Aluksi hän pelkäsi kuolemakseen avata ovea mutta jokin sanoi hänelle, että se on täysin turvallista. Hänellä on tehtävä. Walgenda rohkaistui ja upotti kyntensä oven rakoon.

(*Kirjoittajan huomio: Sanotaan, että tuossa kaupungissa ei ole ystäviä, vaan ainoastaan liittolaisia.)

Massiivinen ovi aukeni epätodellisen helposti. Tornin sisällä loisti violetti valo, joka purkautui pyöreän valtavan hallin katossa loistavasta kristalli-ikkunasta. Hallin keskellä seisoi variikista, laavakivestä ja kullasta veistetty patsas. Se kuvasi hunnutettua vähäpukeista naista, joka toisessa kädessään piteli aaltoilevasti muotoiltua aitoa tikaria rinnallaan. Toisessa kädessään se kannatteli päänsä yläpuolella punertavasta kullasta ja laavakivestä muovattua palloa, kuin kuuta taivaalla. Huonekalut siinä hallissa olivat punertavasta kullasta ja sinertävästä hopeasta valmistetut. Ne olivat mahtavan kokoiset. Huonetta kiersi massiivisen kokoiset kierreportaat yläkertaan. Portaiden kaidekin oli valettu puhtaasta kullasta ja siinä oli hopeakaiverruksia. Walgenda oli, kuin pieni hiiri ihmisten asunnossa. Nainen unohti koko maailman, koska halli oli niin ylellinen ja massiivinen. Huoneen rahallinen arvo olisi ollut mittaamaton, mutta Walgenda ei pystynyt edes ajattelemaan sellaisia epäolennaiselta tuntuvia asioita. Hän vain seisoi ja tuijotti. Hän olisi saattanut seistä siinä ovella vaikkapa maailmanloppuun asti, jos katon kristalli-ikkunasta ei olisi tullut kirkasta violettia tuulen virettä. Tuulen vire kiisi kerran huoneen ympäri ja poistuessaan kristalli-ikkunasta se horjautti vahingossa jättiläismäistä jumalatarta. Kenta horjahti patsaan kädestä ja putosi variikkilattialle valtavan räsähdyksen saattelemana. Tuhansia, miljoonia laavakiven sirpaleita sinkosi kaikkialle tappavalla voimalla. Joko sattuman oikusta tai kohtalon armosta yksikään sirpale ei osunut Walgendaan. Se kuitenkin säikäytti Walgendan melkein hengiltä mutta nyt hän ainakin pystyi taas toimimaan ja tekemään muutakin kuin seisomaan ja tuijottamaan.

Jokin voima, ehkä uteliaisuus, pakotti Walgendan liikkeelle. Hän lähti kulkemaan "kuunsirpaleiden" joukossa kohti valtavia marmoriportaita. Isoimmat kuunsirpaleet olivat suuria kuin kalliot. Ne hän joutui kiertämään. Kuun pienimmät sirpaleet vain rapisivat hänen jalkojensa alla. Lopulta hän oli portaiden juurella. Niiden kiipeäminen vaikutti toivottomalta tehtävältä, niiden valtavasta koosta johtuen. Kun hän seisoi rappusten juurella, alin porras näytti yhtä korkealta kuin suuren Mahdraqun suurin rakennus. Walgenda oli kuitenkin sisukas varas ja uteliaisuus kävi yhä pakottavammaksi. Hän etsi alimman rappusen seinämästä mahdollisia epätasaisuuksia ja halkeamia ja lähti niiden avulla kiipeämään alimmalle rappuselle. Hänestä tuntui kuin kiipeäminen olisi kestänyt koko yön, mutta lopulta hän pääsi rappusen laelle. Siinä vaiheessa Walgenda tuskastui työlääseen kiipeämiseen ja kuitenkin uteliaisuus poltti hänen rinnassaan. Katsellessaan epätoivoisena muita mahdollisuuksia hän huomasi portaiden kaiteen juuren nousevan tasaisesti rappusten sisäkaarta. Hän kipusi kaiteen juurelle ja lähti sitä pitkin kiipeämään kohti toista kerrosta. Raskasta nouseminen oli edelleenkin mutta nyt kiipeäminen tuntui jo mahdolliselta.

Walgendan laskelmien mukaan oli jo aamu, kun hän pääsi toiseen kerrokseen. Ylempi huone oli yhtä mahtava kuin alempikin, mutta se vaikutti joltakin seurusteluhuoneelta. Sen katossa oli myös kristalli-ikkuna mutta siitä ikkunasta tulvi huoneeseen enemmän aamun punertava valo, kuin Kentan violetin hohtoinen sävy. Tästäkin huoneesta lähti rappuset seuraavaan kerrokseen. Tämän toisen kerroksen huonekalut olivat ehkä vieläkin ylellisempiä kuin alemman kerroksen huonekalut. Divaanit oli verhoiltu moninkertaisella ihmisten silkillä. Se oli kuin yhtä ja samaa kangasta, vaikka taitavinkaan ompelija- tai silkinpunojajoukko ei voisi saada niin suurta ja yhtenäistä kangasta aikaiseksi. Huoneen tarjoilupöydät olivat sirosti valettua hopeajuovaista kultaa. Aivan kuin sulaa hopeaa olisi huonosti sekoitettu sulaan kultaan ja siitä muotoiltu tarjoilupöydät. Astiat pöydillä olivat puhdasta kultaa ja niissä oli aitohopeaisia kuvioita tulilinnusta ja erilaisista maisemista. Edelleen uteliaisuus kaihersi Walgendan rintaa. Hän halusi yhä ylöspäin. Hän lähti kapuamaan kohti seuraavaa kerrosta.

Päivä tuntui olevan jo puolillaan, kun hän pääsi seuraavaan kerrokseen. Se oli kuin jättiläismäinen työhuone. Edelleen katossa oli kristalli-ikkuna ja huoneesta nousivat portaat seuraavaan kerrokseen. Jos liioittelematta voidaan sanoa, niin kolmannen kerroksen koristelu oli vielä toistakin kerrosta kauniimpaa ja ylellisempää. Huonetta hallitsi kirjoituspöytä. Seinien vieressä seisoivat aitohopeasta ja lohikäärmeenluusta tehdyt massiiviset kirjahyllyt. Hyllyjen vierellä oli kultakehyksisiä tauluja, joihin oltiin maalattu lehtikultamaaleilla sanattoman kauniita maisemia. Maisemat oltiin maalattu tarunhohtoisesta titaanien valtakunnasta. Ne olivat niin aidonoloisia, että jos Walgenda olisi ylettynyt niin korkealle, hän olisi voinut mennä maisemiin sisään tai oikeastaan ulos, mistä päin asian katsookin. Edelleen jokin voima pakotti naisen jatkamaan seuraavaan kerrokseen.

Oli taas ilta kun hän pääsi neljänteen kerrokseen. Hän ei ollut ollenkaan väsynyt, eikä edes huomannut ajan kulumista. Hänelle ei tullut nälkä. Sen kummemmin miettimättä noita asioita, hän nousi kerros kerrokselta ylöspäin ja mitä ylemmäksi hän nousi sitä loisteliaampi oli huoneen kalusto. Viidennessä kerroksessa, kirjastossa, hän ei edes tiennyt sanoja, kuinka olisi itselleen kuvaillut sen hallin loistoa. Luultavasti kymmenennessä kerroksessa hän lopetti kerrosten laskemisen. Jos hän olisi laskenut aikaa, hän olisi voinut olettaa viettäneensä tornissa viisi vuorokautta. Ylimmän kerroksen violetista valostakin hän olisi voinut päätellä, että oli taas täyden Kentan yö.

Ylin kerros oli jonkinlainen laboratorio, kirjasto tai portaalihuone, tai sitten se oli vain näiden käsitteiden massiivinen sulautuma. Edelleenkään ajatus ei edes saata kuvitella sen loistoa, jos siellä ei ole käynyt. Huonetta hallitsi jonkinlainen tuhon punaista savumaista valoa huokuva läpikuultava portaali tai "aika-tila"-repeämä. Ilmeisesti kattoon upotetusta kristalliesineestä tuleva valo maalasi portaalin punaiseksi. Walgenda ei edes saattanut arvailla portaalin omaa varsinaista väriä. Tuo portaali oli kuitenkin se, joka oli houkutellut Walgendan paikalle. Hän lähti, kuin sokean tottelevaisesti kulkemaan kohti portaalia. Epäröimättä hän, kulki portaalin läpi. Jotain oli tapahtunut tai sitten ei. Kaikki oli samanlaista portaalin toisella puolella kuin aiemminkin, lukuun ottamatta jotain suurta muutosta, jota hän ei pystynyt havaitsemaan. Unohtaen tuo seikan, hän keskittyi tarkkailemaan ympärilleen. Seinille asetetut taulut olivat, jotain niin kaunista ja selittämätöntä, että hän ei voinut kuin kyynelsilmin ja sydän pakahtumaisillaan katsoa ja yrittää painaa niiden kauneutta muistinsa sopukoihin. Eräällä pöydällä oli punertavankultainen kirja. Se kiinnitti Walgendan ajatukset ja ikään kuin puhui tälle. Hetken mielijohteesta Walgenda tarttui Kultaiseen kirjaan ja puristi sen lujasti rintaansa vasten. Hän lähti juoksemaan alas rappusia. Jokin hänen alitajunnassaan sanoi, että aamu oli koittamassa ja aika umpeutumassa. Hän juoksi, minkä jaloistaan pääsi, alas rappusia. Kertaakaan pysähtymättä, minkään kerroksen kohdalla. Lopulta hän oli ensimmäisessä kerroksessa, siitä suoraan hän juoksi ulko-ovelle. Siinä hän pysähtyi. Walgenda vilkaisi kerran vielä kultaista kirjaa, joka oli saanut nyt veren punaisen sävyn kuten koko huone. Vasta nyt hän ensimmäistä kertaa keskittyi kirjan kanteen. Siinä luki koristeellisin kohokirjaimin: "Länsituuli tuhon kantaa, koillisvuoret kodin antaa." Walgenda ei ymmärtänyt, että mikä ihmeen kirjan nimi se sellainen. Hän vain tiesi, että hänen on juostava. Sitten hän riensi ulos tornin ovesta. Kuin jalkojensa pakottamana ja mieli unen ja valveen rajalla, hän kiisi yli verenpunaisen kaupungin. Ilma oli jopa "unen läpi" nihkeä ja inhottavan hikinen. Walgenda juoksi pitkin punaisia maita ja mantereita kohti kaukana siintäviä vuoria. Hän juoksi vaistonvaraisesti syvälle vuoristoon ja kiipesi erään vuoren huipulle. Kultaisen kirjan Walgenda piilotti erääseen luolaan ja sulki luolan suun kivillä. Sitten hän tiesi, että tehtävä oli ohi. Uupumuksesta, kuumuudesta, shokista ja henkisestä väsymyksestään huolimatta hän lähti harhailemaan alas rinnettä. Puolivälissä rinnettä hän tuupertui maahan. Viimeinen asia, jonka hän näki, oli maailmanloppua enteilevä palava taivas.

"Länsituuli tuhon kantaa, koillisvuoret kodin antaa."

Jossain vaiheessa, vaikea sanoa kuinka kauan Walgenda oli ollut tajuttomana, hänen luotetuin liittolaisensa Mraegan ravisteli häntä hereille kuin henkensä hädässä. Walgenda heräsi ja ihmetteli, missä hän oli ennen kuin muisti hämärästi unensa. Mraegenin kasvot olivat hiestä märät ja punaiset kuin taivas niiden takana. Hän yritti selittää Walgendalle, että maailmanloppu oli tulossa. Lisäksi Mraegan selitti samaan aikaan, että heitä oli 18 muutakin, jossain näillä vuorilla etsimässä Walgendaa ja sitä, että Walgenda oli ollut kateissa viikon. Nainen ei saanut mitään tolkkua Mraeganin puheista. Mraegan yritti järjestää ajatuksensa yhä uudelleen ja uudelleen, mutta mitä enemmän hän puhui sitä sekavammaksi hänen kertomuksensa kävi ja sitä hiostavammaksi ilma muuttui.

Lopulta taivas tummeni yönmustaksi ja sitten tuli hiljaisuus. Aika pysähtyi. Walgendan ja Mraeganin hengitys salpautui. Kului verkkaiset seitsemän sydämen iskua. Sitten tuli kirkas punainen valo. Sen jälkeen tuli korvia huumaava räjähdys ja pauhu. Meteli oli niin kova, että olisi voinut luulla koko maailman huutavan yhteen ääneen armoa jumalilta. Kaikkein pahinta siinä oli, että se voimistui koko ajan. Lopulta se oli niin voimakas, että korvat eivät enää pystyneet vastaanottamaan sitä jylyä. Silmät kuitenkin näkivät, kuinka lännestä Thaimin väki nousi An'Gaian poikaa, Urgania, vastaan ja he ottivat yhteen. Se jumalallinen väkevyys sai katselijansa kuolemaan siitä häpeästä, kuinka sitä ihminen on luullutkin olevansa luonnon herra. Thaimin aalto löi vasten Urganin rintavarustuksia, läntisiä vuoria. Ensimmäisen hyökkäyksen ne kestivät. Ne hajottivat Thaimin massiivisen hyökyaallon jättiläismäisiksi pärskeiksi, jotka kastelivat maailman, kuin titaaninkyynel kastelee ihmisen. Osa Urganin väestä pirstoutui ja kaatui jo tässä yhteenotossa mutta suurin osa heistä seisoivat ylväänä, kuin voisivat uhmata itseään maailmankaikkeutta. Thaim keräsi taas jo voimiaan. Hänen pääjoukkonsa ratsastivat jo meren selänteellä uhkaavana, kuin ratsuväki uhkaa miekkamiehiä. Silloin vapisivat Urganin varustukset. Silti tuhoaan uhmaten ne seisoivat paikallaan ja suojelivat Äiti-maata ja kaikkea muuta heidän takanaan. Thaimin vallat ja väet iskivät täydellä voimallaan päin Urganin ylpeitä rintavarustuksia ja murskasivat ne alleen. Ihmiset, eläimet, hirviöt ja kasvit katselivat avuttomina Merenmiehen raivoa. Itsensä Garneirdin taivas oli mustanaan vuorten sirpaleita, irtomaata ja mutaa. Que'Anya olisi kalvennut tuon vihan edessä. Thaimin hyökyaalto pyyhkäisi yli Bergadurin saarimantereen vieden mukanaan kaiken, mikä ei ollut kymmentä metriä syvempään juurtunut An'Gaiaan. Ihmisten kaupungit olivat, kuin hiekkalinnoja nousuveden aikaan. Muurit pitelivät hyökyaaltoa yhtä hyvin, kuin kuiva lehti pidättelee tulta. Ainoastaan Koillisvuoret olivat tuvassa. Urganin länsireunan uhraukset, pelastivat Maan Pojan koilliset linnoitukset. Koillisvuoristoa lukuun ottamatta kaikki muu oli mennyttä. Vielä viikon ajan maa vapisi ja Thaimin vihaa ja sen jälkeen kaikki rauhoittui.

Noista loisteliaista, suurista ja mahtavista kaupunkivaltioista jäi vain kiviset rauniot, jos niitäkään. Ihmisiä pelastui ainoastaan 20: Ne Walgendan liittolaiset, jotka olivat nähneet hänen juoksevan tuhoa edeltäneellä viikolla kohti koillisvuoristoa ja olivat lähteneet hänen peräänsä. He asettuivat vuoriston kaakkoisosiin ja perustivat sinne pienen vuoristokylänsä. Ne ihmiset vannoivat, että he tai heidän jälkeläisensä eivät poistu kylästä ennen kuin titaanien kirja löytyy. Walgenda mukaan lukien, ne ihmiset uskoivat, että titaanit tiesivät katastrofista paljon enemmän. Sen tiedon uskottiin olleen kirjoitettu niiden kultaisten kansien sisään, jotka Walglenda unessaan piilotti. Valitettavasti maailma oli muuttunut ja Walglenda ei ollut täysin tietoinen toimistaan, joten hän ei osannut sanoa, että minkä vuoren huipulle kirja oli kätkettynä. Aikaa kului ja kylä kasvoi verkalleen. Kylän oma pieni yhteisönsä etsi aikansa kirjaa ja vähitellen, kun vanhat kuolivat ja uudet ihmiset syntyivät, heiltä alkoi usko loppua. Näin Walglenda ja hänen liittolaisensa siirtyivät elämästä kuolemaan ja sieltä Melnin muiden legendojen joukkoon.

Tarinan jälkimainingit

Kyläläiset kertovat, että vieläkin aina 27 päivän välein taivaanrannassa häämöttää massiivinen violetinsävyinen monumentti. He kertovat, että ensin suurilta soilta nousee valkeaa usvaa. Sen jälkeen usvasta kohoaa kultainen tornin huippu, ja lopulta koko tornin juurella sijaitseva aavekaupunki, Mahdraqun. Tuona yönä kuulemma soilta kuuluu hyvin etäistä pauhua ja kauhun huutoja, jos tuuli tulee lännestä. Muutama utelias kyläläinen oli kerran uskaltautunut menemään soille, khasleoiden, harpyijoiden ja wyvernien armoille. Ainoastaan yksi heistä oli palannut kertomaan, että usvan seasta oli kantautunut avunhuutoja, rukouksia ja kirouksia. Kun toiset olivat menneet lähempää katsomaan, heidät oltiin kuin kiskaistu usvaan. Kertoja oli nähnyt tarinoiden hopeakäärmeen nahkahaarniskaan pukeutuneita "valkeita varjoja," kuin aaveet ne liikkuivat usvan keskellä ja imivät elävistä heidän elinvoimansa. Hän oli kertonut, että viimeisillä voimillaan yksi hänen toverinsa oli heittänyt hänelle todisteeksi kultaisen kaulakäädyn ja käskenyt häntä pakenemaan, ja kieltämään muita koskaan tulemasta soille. Hän oli henkensä kaupalla juossut pakoon kiemurtelevaa usvaa, joka yritti tavoittaa hänetkin. Kuin ihmeen kaupalla hän oli välttänyt "valkeat varjot", väijyvät khasleat, lumoavat harpyijat ja myrkylliset wyvernit. Kaulakäädyn hän oli jättänyt todisteeksi kylään ja itse lähtenyt erakoksi ylemmäs vuorille. Tuona aikana kuin niin sanottu "Kentan usva" nousee maan pinnalle eivät edes khasleat, harpyijat tai wyvernikään uskalla näyttäytyä.

(Kirjoittajan huomio: Odotin sitä tiettyä yötä ja yritin nähdä Kentan tornin silhuetin taivaanrannassa. Pettymyksekseni en nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Kyläläiset sanoivat, että oli liian utuista ja siksi torni ei näkynyt näin kauas. Niinpä niin. Seuraavaa tornin näyttäytymisyötä en voinut odottaa, koska minun oli silloin tarkoitus olla taas aivan muualla.

Kaulakääty on vieläkin kylässä. Näin sen omin silmin ja se oli juuri niin kaunis, kuin tarinat kuvailivat "aavekaupungin" rikkauksia. Se oli kuin kultainen, kohti taivasta liitävä lintu, jonka jokainen sulka oli puhdasta kultaa. Sulat oli taidokkaasti, kiinnitetty toisiinsa ohuin mutta erittäin kestävin jaloplatinalenkein. Linnun silminä olivat taivassafiirit ja sydämeksi oltiin upotettu tuliopaali. Kaulakäädyn rahallisesta arvosta en uskalla mennä sanomaan yhtään mitään, etten valehtelisi.)

Paikka nykyisin

Kuten aiemmin olen jo maininnutkin niin melkein koko saarimanner on mahdottomassa tilassa ihmisen asua. Se on joko liian märkää tai liian kuivaa. Sisämaan aavikoilla, noilla kuivilla ja hedelmättömillä mailla hallitsevat harpyijat. Vuoristoissa vaanivat wyvernit ja soita piinaavat khasleat. Bergadurin rannikot ovat märkiä ja täynnä petollisia suonsilmäkkeitä. Myös usva, joka kumpuaa soista on todella eksyttävä. Soiden ehdottomasti vaarallisimmat uhat ovat khasleat, jotka väijyvät uhriaan suonsilmäkkeissä tekeytyneenä märäksi irtopuuksi.

Ajatuksia ja spekulointia torneista

Eräs Wygaroth niminen Dimensionalisti tuli siihen tulokseen, että tornien välillä on "tila-vääristymä" ja siksi yhdestä tornista on mahdollista nähdä toinen torni. Miksi sen on tarkoitus vaikuttaa vain täydenkuun aikaan? Vai vaikuttaako se aina, mutta näkyy vain täydenkuun aikaan? Mikä sen todellinen tarkoitus on? Onko mahdollista, että teleportaatio-loitsu pystyy hyödyntämään oletettua "tila-vääristymää" ja näin matkustamaan riskittömästi mantereen toiselle puolelle yhdessä hetkessä. Tätä on käytännössä erittäin vaarallista kokeilla, koska todennäköisesti seurauksena olisi valtava katastrofi. Wygaroth sai selville, että Astarin ja Kentan "haamut" vaikuttavat vieläkin erittäin heikosti. Näiden "haamukuiden" kierto vaikuttaa olevan noin 27 vuorokautta. Tämä tarkoittaa sitä, että aina 27 yön välein on mahdollista nähdä Ornan, Duirin tai Dinian tornista nämä kadonneet tornit.

Noiden kirjastojen hämärissä holveissa mielikuvitukseni tuntui heräävän, kuin mustana varjona ja se piinaasi minua seuraavilla kysymyksillään: Mistä kuiden katastrofi johtui? Mikä merkitys torneilla oli taistelussa lohikäärmeitä vastaan? Oliko tornien tuhoutuminen lohikäärmeiden aiheuttama terrori-isku? Oliko näköyhteys tornien välillä sen takia olennainen, että tornit toimivat titaanien vartiotorneina lohikäärmeitä vastaan? Vartioivatko tornit arkanalähteitä, etteivät lohikäärmeet saisi niitä haltuunsa. Mitä tapahtui kaaoksen maalla, jossa on vieläkin Melnin voimakkain arkanalähde? Oliko historian hämäriin jäänyt kuudes torni siellä? Torni, joka oltiin rakennettu Quaithun eli auringon kunniaksi. Sanotaan, että se oli viidentähden velhojen akatemia, mutta se ei todista vielä yhtään mitään. Onhan Duirin tornikin haltioiden muokkaama ja nykyisin heidän hallussaan. Olivatko titaanit loppujenlopuksi hyvyyden ja valon puolella, niin kuin tarinoissa kerrotaan? Titaanien ja psi:n petollinen puoli onkin juuri se, että he eivät todistettavasti tehneet mitään. On mahdollista, että he laittoivat nuoret kansat tekemään kaikki likaiset työt puolestaan ja vielä näiden tietämättä. Onko mahdollista, että niinkin voimakas järjestö, kuin Viiden tähden veljeskunta, oli vain lauma titaanien marionetteja. Ihmisiähän me velhotkin vain olemme. No ainakin siitä olisi saanut voimakkaan vihollisen, jos olisi mennyt väittämään kyseiselle taholle tuollaista. Kaksi suurta kysymystä on vielä sokerina pohjalla. Mikä on "suuri yhdistyminen" ja miten se, sekä Gxotarin ilmestyminen liittyvät tähän kaikkeen?

Mitä enemmän noita kysymyksiä mietin, sitä epätoivoisemmaksi kävin. Maailma tuntui olevan vain, kuin suuri peli, missä nuoret kansat ovat vanhojen kansojen pelinappuloita. Vanhat kansat puolestaan ovat jumalten pelivälineitä heidän suuressa pelissään, jota pelataan tarkoin salatuilla säännöillä. En kestänyt ajatusta, jossa en olisikaan oman kohtaloni herra. Aikani tuskasteltuani, erään viisaan jonain mietelause muistui mieleeni enkä voinut olla hymyilemättä: "Vain tyhmät ovat aidosti onnellisia." Niinpä luovuin ajatuksista, joita en todellisuudessa edes halunnut tietää. Jokaisella on oma tehtävänsä tässä maailmassa ja minun tehtäväni ei ole murehtia jumalten ongelmia."

- Tässä hetkessä, Thrimgir -