Alku

Kaikki alkoi kaiken kattavasta täydellisestä olemattomuudesta. Vastakohtia ei ollut. Ei ollut edes tyhjää eikä Entropiaa. Oli vain ihmisen järjen ymmärryksen ulkopuolella oleva käsite joka voitaisiin selittää yksinkertaisimmin sanoilla: ei mitään. Ihminen on puhdasta olevaisuutta, joten se ei voi ymmärtää sitä olemattomuutta mikä silloin vallitsi.

Tämä nimeämätön synnytti itseään tiedostamatta ja vahingossa jonkun, joka oli edellä mainitun vastakohta ja siitä nimeämätön huomasi olevansa olemassa ja silloin voisi sanoa, että siitä tuli olemattomuus. Silloin nimeämätön totesi itsensä ja vahingossa nimesi itsensä olevaisuuden vastakohdaksi. Eli näin sai myös olevaisuus nimensä ja olevaisuuden vastakohta on olematon, joten olemattomalla on nimi, joten se on olemassa. Olemattomuudelle on tuskallista olla olemassa, joten sen ainoaksi vaihtoehdoksi jäi olevaisuuden kukistaminen. Koska olemattomuus yrittää kukistaa kaikin keinoin olevaisuutta niin olevaisuuden ainoaksi keinoksi jäi yrittää selviytyä. Eli kaikki toimii sen takia, että olevaisuus on ja olemattomuus yrittää poistaa olevaisuuden.

Alusta asti tämä ei ollut näin tasavertaista, koska olemattomuus oli lähes ikuinen ja olevaisuus oli vain pieni kipinä. Kärjistäkäämme, että olematon on tyhjyys ja olevaisuus on valo.

Tyhjyys ei halunnut olla olemassa, vaan hän halusi pyyhkiä valon ja vaipua takaisin tiedostamattomuuteensa. Hän sammutti valon, mutta huomasi silti tiedostavansa itsensä. Hän huomasi, että hänen täytyy tuhota itsensä, ennen kuin hän pääsee takaisin täydelliseen olemattomuuteen. Hän yritti tuhota olemassaolonsa, mutta koska hän oli uusi, eikä tuntenut itseään, ei hän kyennyt tuhoamaan itseään. Hän yritti monta kertaa ja näin synnytti vahingossa rytmin, joka on ajan peruselementti. Aika on osittain olevaisuutta ja osittain olevaisuuden ulkopuolella joten tyhjyys oli taas luonut olevaisuuden.

Tyhjyys yritti kukistaa ajan mutta aika ei niinkään ollut puhtaasti tyhjyyden vastakohta, joten sen kukistaminen oli vaikeampaa. Aika piti olemassaolosta ja yritti saada Olemattomuutta lopettamaan yrityksensä. Olemattomuus ei piitannut ajan toiveista ja aika pakeni menneisyyteen. Sieltä hän löysi Olevaisuuden kipinän, pelasti sen ja vei sen menneisyyteen. (Joten, todellisuudessa nimeämätön ei onnistunutkaan tuhoamaan olevaisuuden kipinää vaan aika vain vei sen menneisyyteen. Jopa aikaa edeltävään aikaan. Se on mahdollista koska aika on itse ikuisuus.) Eli toisin sanoen menneisyydessä tämä olevaisuus putkahti keskelle tyhjyyttä ajan ansiosta, eikä suinkaan suoranaisesti olemattomuuden.

Tällä välin, kun aika oli kietoutunut omaan menneisyyteensä eli kun ei ole aikaa ei ole nykyisyyttä eikä tulevaisuutta (siis menneisyys oli eikä se ole nykyään eikä tulevaisuudessa), olemattomuus oli onnistunut tuhoamaan itsensä ajattomuuden rajojen ulkopuolella. Menneisyydessä hän kuitenkin heräsi uudestaan ja luuli synnyttäneensä olevaisuuden. Aika siis tuhosi vaihtoehdon, että olemattomuus onnistuisi olevaisuuden tuhoamisessa (viemällä olevaisuuden menneisyyteen.)

Menneisyyden olemattomuus yritti uudelleen opetella tuhoamaan itsensä ja näin synnytti toisen ajan, joka haki toisen olevaisuuden ja näin olevaisuus ja aika kasvoivat ja kehittyivät Tätä paradoksia jatkui ikuisuuden joten olevaisuudesta tuli rajaton. (Aika muutenkin oli rajaton, koska ikuisuus on rajaton ja ikuisuus on vain osa aikaa. Olemattomuus vastaavasti oli syntyessäänkin jo rajaton.)

Olemattomuudet tuhosivat aina itsensä, mutta ajat ja olevaisuudet lisääntyivät. Olevaisuudet ja ajat yhdistyivät yksiksi ja tajusivat tarvitsevansa Olemattomuutta olemassaoloonsa. Nimittäin olevaisuus tarvitsee vastakohtia olemassaoloonsa. Ja aika tarvitsee olevaisuutta voidakseen olla olemassa. (Ajanvastakohtahan on ajattomuus, joka vastaavasti on osa olemattomuutta.)

Aika ja koko Olevaisuus menivät ikuisuuden ajassa taaksepäin aina siihen hetkeen, jolloin ensimmäinen olevaisuuden kipinä syntyi. Rajaton Olevaisuus otti kipinän itseensä ja alkoi kamppailla Olemattomuutta vastaan. Kamppailu oli rajattoman tasaväkistä, koska Olemattomuus oli rajaton ja Olevaisuus oli kerännyt itseään ikuisuuden eli hän oli myös rajaton. Ajan päätehtävä oli antaa molemmille aihetta ikuiseen kamppailuun.
Toisin sanottuna: Julmaa kidutusta olemattomuutta kohtaan - ikuinen kärsimys.